Tasan kolme kuukautta on kulunut aikaa siitä, kun koin elämäni pysäyttävimmän hetken. Ruotsin Tärnabyssä moottoripyörällä mutka suoraksi jostain syystä,johon tuskin koskaan saan vastausta. Lensin pää edellä maadoittuneeseen kallionseinään, jossa oli vastassa iso kivi johon osuin. Kivi teki moottoripyörä kypärään läpiasti menevän repeämän. Se on tärkeintä, että kypärä pelasti hengen. Törmäyksestä johtuen sain aivovaurion, minulta repesi perna joka puolestaan vaati välittömän poiston, minulta murtui selkänikama ja kaksi nikamaa siirtyi pois paikoiltaan, seitsemän kylkiluuta murtui sekä useita muita vaurioita. Kolmen kuukauden aikana on tapahtunut todella paljon asioita kuntoutumisessa, mutta matka on edelleen kesken.
Heräsin koomasta viisi vuorokautta tapahtuman jälkeen OYS:n teho-osastolta, tiedostaen välittömästi mistä syystä olen sairaalassa sekä mitä on tapahtunut. Olin teho-osastolla viisi vuorokautta, josta minut siirrettiin neurokirurgisen osaston valvontaan. Tarkkailussa olin viikon ajan, jossa minulla kävi useita vieraita tervehtimässä ja tsemppaamassa jaksamisessa. Olin silloin todella voimakkaasti lääkittynä ja tietenkin sekaisin ja puhuin mitä sattuu. Myös kirjoittaminen oli oikeastaan täysin mahdotonta ja minulle tuntui tärkeältä saada puhua kaikista eri asioista. En ymmärtänyt, että joudun nyt olemaan hetken toipilaana ja palautumaan saamasta tärskystä. Jotain kertoo mm. se, että toisena päivänä heräämisen jälkeen olin lähdössä jo takaisin töihin ja yritin vähätellä kaikille tapahtunutta. Se, etten tiedostanut tapahtunutta johtui nimenomaan aivovauriosta.
Kävelin ensimmäisen kerran 11.8. eva-telineeseen nojautuen, ollessani neurokirurgisen osaston valvonnassa. Käveleminen tuntui todella hienolta ja pyysin jatkuvasti hoitajilta "optiota" pidempiin kävelylenkkeihin ja lupaa, että voisin kokeilla kävelyä ilman telinettä. En saanut siihen lupaa, mutta ymmärrän nyt, etten ollut sellaisessa kunnossa, että voisin kävellä. Olin osoittanut sen päivää ennen ensimmäistä kävelyreissua noustessani seisomaan sängyn reunalle, jolloin menetin tajunnan hetkellisesti ja kaaduin sänkyyn.
Neurokirurgisen osaston valvonnasta siirryin Oulun kaupungin sairaalaan, jossa pääsin huoneeseen missä olin ilman valvontaa ja minulla ei ollut yhtään huonekaveriakaan. Siellä pääsin liikkumaan hieman vapaammin, joten uskalsin ensimmäisen kerran kokeilla kävelyäkin ilman minkäänlaista tukea. Se onnistui ensimmäisestä kerrasta alkaen, enkä tuntenut kertaakaan minkäänlaista huimausta tai muuta vastaavaa.
Oulun kaupungin sairaalassa pääsin ensimmäistä kertaa käymään myös ulkona, sillä kävin osaston parvekkeella haistamassa raikasta ilmaa ja nauttimassa elokuun aurinkoisesta ilmasta. Olihan lämpimimmät ilmat juuri jääneet taakse. Nautin siitä hetkestä jonka sain olla ulkona, vaikka tunsinkin hyvin nopeasti voimakasta väsymistä leikatussa selässä. Oulun kaupungin sairaalassa kirjoitin myös ensimmäisen
blogini, tähän tapaturmaan liittyen. Muistan, että jännitin ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista todella paljon, mutta mietin kuitenkin, että jos tästä kirjoituksesta on hyötyä jollekin niin se on silloin tehnyt tarkoituksensa.
Kotiuduin tasan kolme viikkoa tapaturman jälkeen, joka tapahtui yllättävänkin aikaisin vammat huomioon ottaen. Läheiseni olivat varautuneet usean kuukauden sairaala vierailuihin, joten kotiutuminen oli varmasti helpotus kaikille. Kotiutuminen ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta, sillä olin sairaalassa tottunut säännölliseen lääkitykseen ja kaikki olosuhteet toipumiseen olivat parhaat mahdolliset. Lisäksi olin tottunut siihen, että pystyn lepäämään jatkuvasti, enkä ollut tottunut liikkumaan pitkiä matkoja. Lähdin kuitenkin heti perjantaina mökillemme, jolloin matkustin autossa reilun sadan kilometrin matkan. Matkailuautossa toki, jossa pystyin kokoajan makaamaan. Matkustamisen päälle jouduin itse hoitamaan sopivan annoksen kipulääkkeitä, joten säännöllisyys unohtui viikonlopun ajaksi. Viikonlopun jälkeen selkäni oli kipeämpi mitä se oli koskaan ollut, joten kun tulimme takaisin kotiin en voinut kuin maata. Kaikki liikkuminen oli todella tuskallista.
Kärsin voimakkaista kivuista viikonlopusta keskiviikkoon. En tiedä olinko antanut mielessäni kivulle vallan, mutta keskiviikkona tuntiessani kipua päätin, etten voi antaa kivulle liikaa tilaa ja otin yhden ylimääräisen määrätyn kipulääkkeen. Ajattelin ennen lääkkeen ottamista, että kipu on nyt hetken aikaa läsnä, joten annanko kivulle tilaa vai purenko muutaman päivän hammasta vai annanko kivulle vallan. Silloin päätin, etten voi antaa kivulle valtaa, jonka jälkeen kipu ei ollut enään sietämätöntä. Kovaa se on ollut kyllä.
Olin viikon kotona jonka jälkeen minulla alkoi laitoskuntoutusjakso, jonka koin erittäin tärkeäksi koko toipumisen kannalta. Kuntoutuksessa pääpaino oli fysioterapialla sekä neuropsykologisella kuntoutuksella. Fysioterapiassa oli kuitenkin parasta se, että sain ohjausta ammattilaisilta. Sen vuoksi uskalsin tehdä harjoitteita joita en olisi uskaltanut muuten tehdä, mutta sekin oli tärkeää, että he taas jarruttivat jos olin tekemässä jotain mihin en ollut vielä valmis. Silloin ymmärsin omankin työni merkitystä olla ohjaamassa ja auttamassa ihmisiä harjoittelemaan kuntosalilla.
Neuropsykologiassa keskityimme lähimuistin parantamiseen, keskittymiseen sekä normaaleiden asioiden järjestelyyn ajattelussa. Huomasin jakson aikana isoja kehittymisen askeleita. Fyysinen kehittyminen oli huikeaa, kuten myös henkinen jaksaminenkin.
Kuntoutusjakson päätyttyä kävin noin kahdeksan kilometrin lenkin Ruskotunturin päälle. Kokemuksena se oli huikea, nimittäin olin laittanut sen tavoitteeksi kuntoutusjakson aikana. Silloin koin hienoja fiiliksiä siitä, että onnistuin tavoitteessa. Se oli myös viesti siitä, että tarvitsen tavoitteita myös jatkossakin, vaikkakin ne tulevaisuudessa on isompia ja vaatii enemmän ja enemmän työtä ja aikaa.
Se, että nousin tunturille oli silti pieni ilo verrattuna siihen, että sain laittaa luistimet jalkaan 23.10. eli lähes kuukautta aiemmin mitä olin alunperin suunnitellut. Silloin huomasin olevani innostunut kuntoutumisen vauhdista. Olen todella kuntoutunut nopeampaa mitä kukaan on uskaltanut toivoa, vaikka matkaa onkin edelleen paljon jäljellä. Eniten kuntoutumista on edelleen aivovamman kanssa ja niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, niin en osaa siihen laittaa tavoitetta. Sen kanssa on mentävä päivä kerrallaan. Jokatapauksessa eteenpäin on menty ja tarkoituksena on mennä jatkossakin.
