Aika parantaa haavat

Ensimmäset kolme viikkoa kuntoutumisessa jokainen päivä oli parempi kuin edellinen. Kotiuduin viime perjantaina, lähdin mökille, olin pystyssä aiempaa enemmän ja kävelin pidempiä matkoja mihin olin tottunut.Siitä sai totuuden siitä, että en todellakaan ole vielä kunnossa. Toki pystyn kävelemään ja tekemään joitakin lihaskuntoa kehittävää harjoitusta, mutta mm. selkä ja mieli väsyy todella nopeasti. Selän väsymiseen vaikuttaa sinne tehty iso leikkaus ja murtnuneet nikamat ja aivojen väsymiseen vaikuttaa aivovamma sekä voimakkaat kipulääkkeet.

Vammojen parantumiseen vaikuttaa tärkeimpänä asiana aika, lepo sekä kuntouttavat harjoitteet. Nyt on sellainen tilanne, etten voi lähteä kuntouttamaan itseäni liian aktiivisesti, mutta taas toisaalta, olen tottunut liikkumaan paljon ja tekemään erilaisia asioita joten kuntoutumiseen tarvitsen kärsivällisyyttä ja minun täytyy kuunnella kroppaani huolellisesti.

Monet ovatkin jarrutelleet minun menemistä todella paljon ja se on tietyllä tavalla hyväkin asia, mutta olen huomannut tässä lyhyessäkin ajassa, etten voi liikaa jäädä kuuntelemaan varoituksia ja jarruttelua, koska helposti ajatus kääntyy siihen etten tee sitten niitäkään asioita joita jo voin ja saankin tehdä. Silloin minun on todella täytynyt hakea omasta mielestä energiaa ja positiivista ajattelua etten ole kuitenkaan niin huonossa kunnossa kuin monet ajattelevat, mutta kuitenkin muistaen sen etten ole niin hyvässä kunnossa kuin monet ajattelevat. Minun on itse tunnettava omat rajani sekä noudattaa ammattilaisten antamia ohjeita.

Tärkeimpänä asiana pidän oman ajattelun tervettä käyttämistä varsinkin nyt kun tässä on asiaa käynyt läpi ja tietyllä tavalla hyväksynyt realiteetit missä ollaan nyt ja millainen tuntemus huomenna pitäisi olla, että kuntoutuminen olisi mennyt eteenpäin. Tuntuu hyvältä kirjoittaa, että kuntoutuminen on jokatapauksessa mennyt koko ajan eteenpäin ja olen tapahtuneeseen nähden yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka välillä onkin ollut haastavia päiviä ja kipu ennenkaikkea selässä on ollut lähes sietämätöntä. 

Sanonta aika parantaa haavat pitää tässäkin asiassa paikkaansa täydellisesti, koska joihinkin vammoihin ei auta mikään muu. On luutumista sekä leikkaushaavojen parantumista jne. Mutta odotan innolla sitä päivää kun saan alkaa tekemään asioita normaalilla tyylillä, pääsen kuntosalilleni takaisin treenaamaan ja mahdollisesti jo juoksemaan. Se meneekö siihen kuukausi, kaksi kuukautta, puoli vuotta, vuosi tai mitä tahansa niin on mielestäni merkityksetön. Tärkeintä on tietää se, että kaiken mennessä putkeen näiden asioiden tekeminen voi olla mahdollista. Ne antavat minulle voimaa varsinkin nyt kun olen siinä kunnossa, ettei enää isoja harppauksia kuntoutumisessa tapahdu päivittäin. Vaikka isoja harppauksia kuntoutumisessa ei tapahdu, olen siitä todella kiitollinen, että olen edelleen elämässä mukana ja mikään paikka ei ole halvaantunut. Molemmat vaihtoehdot olivat kuitenkin lähempänä kuin itse ehkä koskaan tulen edes ymmärtämään.

PS. kuva on tapahtuma paikalta kun pelastus henkilökunta oli tullut paikalle.

-Jyrki

Tänään kotiin

Kuinka uskomattomalta ja hienolta se tuntuukaan, että pääsee pois sairaalasta. Useat läheiset ihmiset varautuivat vammat kuultuaan usean kuukauden sairaala vierailuihin, mutta nyt kolarista on kulunut tasan kolme viikkoa, joista olen ollut nukutettuna viisi päivää. Itse olen kokoajan pyrkinyt asettamaan jokaiselle päivälle uuden tavoitteen ja olen tehnyt kaikkeni päästäkseni niihin sekä pääsisin mahdollisimman nopeasti sellaiseen kuntoon, että voin jättää sairaalan pölyt taakseni.

Pääsen takaisin näkemään normaaleita asioita joista ennen ei osannut nauttia, mutta nyt kun olen käynyt mm. kävelemässä pihalla, se tuntuu hienolta. Normaalit asiat tuntuvat uudelta joita jokainen voi kokea päivittäin, saa haistaa raikasta ilmaa ja tuntea erilaisia säävaihteluita jne. Nämä ovat asioita joita ei tule tavallisesti edes ajateltua, mutta silloin kun kokee omaa elämää mullistavan asian tai tapaturman niin ikäänkuin perspektiivi hieman laajenee ja niitä alkaa oppia arvostamaan.

Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja olen sitä mieltä, että siihen kannattaa panostaa, kannattaa nauttia niistä asioista mitä on ja mitä on saanut, ei tarvitsekkaan miettiä mitä minulla voisi olla lisää tai mitä pitäisi pyrkiä saamaan lisää. Mielestäni sitä kautta voi nauttia elämästä ja jokaisesta hetkestä.

Huomasin itse läheisten sekä ystävien tuen äärimmäisen tärkeäksi, että ylipäätään pystyin nousemaan ylös ja miettimään paluuta takaisin normaaliin elämään. Se tuki on ollut äärettömän suuri ja haluasin sanoa kaikille sairaalassa vierailleille ystäville sekä muille jotka ovat eläneet mukana vaikeimmilla hetkillä ison kiitoksen.

Nyt kun ajatukset ovat alkaneet selviytymään, ole miettinyt yhden hoitajan sanoja joka sanoi minulle, että "Jyrki, sinä olet saanut elämälle uuden mahdollisuuden". Sitä se todella, uusi mahdollisuus. Nyt olen alkanut sisäistämään sen, että elämä on todella kertakäyttöinen ja jokaista päivää pitää pystyä arvostamaan isosti. Jokainen päivä on elämisen arvoinen. Voiko jokaisesta päivästä nauttia? Mielestäni voi ja se on suurimmaksi osaksi omasta asenteesta kiinni.

Nyt on aika nauttia jokaisesta päivästä. Satoi tai paistoi.

-Jyrki

Uusi elämä silmänräpäyksessä

Oli perjantai 1.8.2014 ja olimme nukkuneet Artun ja Mikon kanssa yö leirintäalueella Ruotsin Tjärnabyssä, meillä oli tarkoitus suunnata moottoripyörämatkamme Norjan Lofoottein saaristolle ja nauttia alämästä ja moottoripyöräilystä. Reissu oltiin sovittu Artun kanssa edellisenä viikonloppuna ja Mikon reissuun lähtö varmistui keskiviikkona 30.7.

Söimme aamupalan, juttelimme mukavia aamupalan yhteydessä, suunniteltiin päivän reittiä, kävimme tankilla ja samalla kerralla tarkistimme renkaat ja pyörän kunnon yleisesti. Seuraavaksi yöksi määränpää meillä olikin sitten Mo i Rana Norjassa jonne oli matkaa vielä reilusti jäljellä. Tiesimme, että Norjassa on tulossa vastaan hyviä teitä, mahtavia mutkia ja hienoja maisemia.

Tankattuamme pyörät lähdimme ajamaan Tjärnabystä eteenpäin mutkittelevaa tietä pitkin, jossa oli järvi tien vieressä. Sitä ajaessamme ja mutkiin kaartaessa mieleeni tuli ajatus, että mitähän lie siellä Norjassa on vastassa kun tämäkin on jo niin kivaa. Kallistaa moottoripyörä mutkaan ja heti perään toiseen mutkaan joka kääntyi eri suuntaan jne. Ajattelin, että tämän takia motoristit jäävät koukkuun moottoripyöräilyyn.

Sitten tuleekin vastaan kohtalokas mutka ja ajoin pyörälläni jostain ihmeellisestä syystä ulos mutkassa. Ajatuskatkos, epäluottamus moottoripöyrään tai mikä tahansa, mutta pyörä suistui ulos tieltä kohti sammaloitunutta kalliota ja PUM. Reissun päätepiste tulikin vastaan nopeammin mitä olin suunnitellut. Lensin pyörän selästä välittömästi pois noin 20 metrin päähän, löin pään todella rajusti maahan sekä keskivartalo sai vakavia osumia, selkäranka irtosi sijoiltaan jne. Taju lähti välittömästi ja kaikki mitä kirjotan tähän on muiden ihmisten kertomia tilanteita tapahtuneesta. Arttu oli huomannut kypäräpuhelimesta, että nyt on yksi puhelin mykkänä ja hän alkoi välittömästi kysymään, että onko Jyrki langalla. Ei kuulunut mitään vastausta. Reissukaverit arvasivat heti, että nyt on yksi kaveri ajanut ulos ja on  käännettävä ympäri. Pojat tulivat paikalle nopeasti, mutta kuin ihmeen kaupalla sitä ennen oli paikalle kerennyt tulemaan Lofooteilta kotoisin oleva sairaanhoitaja. Hän hoiti tarvittavan ensiavun, sanoi pojille, että puhukaa Jyrkille ja pojat puhuivat. Kertoivat mitä on tapahtunut ja sanoivat, että tulen vielä kuntoon. Sen jälkeen paikalle tuli ambulanssi, mutta he huomasivat, että tämä kiireisempi tapaus ja pyysivät paikalle helikopterin.  Helikopteri lennätti minut Umeån sairaalaan ja siellä alkoi välittömästi hoitotoimenpiteet. Minulta oli puhjennut perna joka vuosi verta jatkuvasti, se piti poistaa. Lisäksi selkärangasta oli murtunut nikama sekä kaksi nikamaa oli siirtynyt sijoiltaan, noin 7  kylkiluuta oli murtunut, olin saanut jonkinasteisen aivovamman ja muita pienempiä ruhjeita lähinnä käsiin ja keskivartaloon. Ilmassa oli sekavia tunteita, selviääkö Jyrki hengissä tai mikäli selviää niin pelaako kaikki raajat. Selkä vaati välitöntä operointia, että minut olisi mahdollista saada vielä joskus ominvoimin liikkeelle, perna vaati välittömän leikkauksen ja poiston, koska pernan verenvuoto oli niin rajua, että vaarana olisi vuotaminen kuiviin.

Kaikki operaatiot onnistuivat hyvin ja suunnitelmien mukaan. Perna poistettiin, selkärankaa tuettiin metallilevyillä ja aivoihin laitettiin mittari jolla voidaan jatkuvasti seurata aivopainetta. Olin nukutettuna Umeåssa viisi päivää, jonka jälkeen minut siirrettiin lentokoneella Oysiin teho 1 osastolle. Umeåssa minua hoidettiin parhaalla mahdollisella tavalla ja olenkin saanut läheisiltäni kuulla, että pääsin onnekseni hoidettavaksi heti alkuun Euroopan parhaaseen sairalaan. Olenkin siitä äärimmäisen kiitollinen, että satuin olemaan Pohjoismaissa matkalla ja että hoidot onnistuivat niin täydellisesti.

Monet pienet vammat tuntuvat nyt mitättömiltä, sekin että olen tehnyt tämän blogin polvivammani vuoksi tuntuu olemattomalta sen rinnalla, että olen elossa ja voin kävellä sekä taputtaa käsiä. Tästä kuntoutuminen kohti normaalia elämää voi alkaa.