Kyllä pojasta polvi paranee on nyt jyrkisamuel.fi

Elämässä täytyy pyrkiä koko ajan eteenpäin. Tämä näkyy nyt myös blogissa. Otimme uuden alustan käyttöön ja jatkossa kaikki tekstit löytyy osoitteesta http://jyrkisamuel.fi/  sekä facebookista https://www.facebook.com/pages/jyrkisamuelfi/755474704489371

Homma kehittyy ja blogini lukijamäärät ovat olleet hurjassa nousussa. Kiitokset tästä kaikille lukijoille! Olen erittäin otettu vastaanotosta ja tsempeistä. Nämä auttavat jaksamaan!

Katseet bloginkin suhteen ovat tulevaisuudessa. Tästä syystä blogialusta vaihtui, mutta kaikki vanhat postaukset ovat edelleen luettavissa täällä.

Ollaan kuulolla ja tsemppiä syksyyn! 

http://jyrkisamuel.fi/

Kolme kuukautta elämäni muutoksesta

Tasan kolme kuukautta on kulunut aikaa siitä, kun koin elämäni pysäyttävimmän hetken. Ruotsin Tärnabyssä moottoripyörällä mutka suoraksi jostain syystä,johon tuskin koskaan saan vastausta. Lensin pää edellä maadoittuneeseen kallionseinään, jossa oli vastassa iso kivi johon osuin. Kivi teki moottoripyörä kypärään läpiasti menevän repeämän. Se on tärkeintä, että kypärä pelasti hengen. Törmäyksestä johtuen sain aivovaurion, minulta repesi perna joka puolestaan vaati välittömän poiston, minulta murtui selkänikama ja kaksi nikamaa siirtyi pois paikoiltaan, seitsemän kylkiluuta murtui sekä useita muita vaurioita. Kolmen kuukauden aikana on tapahtunut todella paljon asioita kuntoutumisessa, mutta matka on edelleen kesken.

Heräsin koomasta viisi vuorokautta tapahtuman jälkeen OYS:n teho-osastolta, tiedostaen välittömästi mistä syystä olen sairaalassa sekä mitä on tapahtunut. Olin teho-osastolla viisi vuorokautta, josta minut siirrettiin neurokirurgisen osaston valvontaan. Tarkkailussa olin viikon ajan, jossa minulla kävi useita vieraita tervehtimässä ja tsemppaamassa jaksamisessa. Olin silloin todella voimakkaasti lääkittynä ja tietenkin sekaisin ja puhuin mitä sattuu. Myös kirjoittaminen oli oikeastaan täysin mahdotonta ja minulle tuntui tärkeältä saada puhua kaikista eri asioista. En ymmärtänyt, että joudun nyt olemaan hetken toipilaana ja palautumaan saamasta tärskystä. Jotain kertoo mm. se, että toisena päivänä heräämisen jälkeen olin lähdössä jo takaisin töihin ja yritin vähätellä kaikille tapahtunutta. Se, etten tiedostanut tapahtunutta johtui nimenomaan aivovauriosta.

Kävelin ensimmäisen kerran 11.8. eva-telineeseen nojautuen, ollessani neurokirurgisen osaston valvonnassa. Käveleminen tuntui todella hienolta ja pyysin jatkuvasti hoitajilta "optiota" pidempiin kävelylenkkeihin ja lupaa, että voisin kokeilla kävelyä ilman telinettä. En saanut siihen lupaa, mutta ymmärrän nyt, etten ollut sellaisessa kunnossa, että voisin kävellä. Olin osoittanut sen päivää ennen ensimmäistä kävelyreissua noustessani seisomaan sängyn reunalle, jolloin menetin tajunnan hetkellisesti ja kaaduin sänkyyn.

Neurokirurgisen osaston valvonnasta siirryin Oulun kaupungin sairaalaan, jossa pääsin huoneeseen missä olin ilman valvontaa ja minulla ei ollut yhtään huonekaveriakaan. Siellä pääsin liikkumaan hieman vapaammin, joten uskalsin ensimmäisen kerran kokeilla kävelyäkin ilman minkäänlaista tukea. Se onnistui ensimmäisestä kerrasta alkaen, enkä tuntenut kertaakaan minkäänlaista huimausta tai muuta vastaavaa. 

Oulun kaupungin sairaalassa pääsin ensimmäistä kertaa käymään myös ulkona, sillä kävin osaston parvekkeella haistamassa raikasta ilmaa ja nauttimassa elokuun aurinkoisesta ilmasta. Olihan lämpimimmät ilmat juuri jääneet taakse. Nautin siitä hetkestä jonka sain olla ulkona, vaikka tunsinkin hyvin nopeasti voimakasta väsymistä leikatussa selässä. Oulun kaupungin sairaalassa kirjoitin myös ensimmäisen blogini, tähän tapaturmaan liittyen. Muistan, että jännitin ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista todella paljon, mutta mietin kuitenkin, että jos tästä kirjoituksesta on hyötyä jollekin niin se on silloin tehnyt tarkoituksensa. 

Kotiuduin tasan kolme viikkoa tapaturman jälkeen, joka tapahtui yllättävänkin aikaisin vammat huomioon ottaen. Läheiseni olivat varautuneet usean kuukauden sairaala vierailuihin, joten kotiutuminen oli varmasti helpotus kaikille. Kotiutuminen ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta, sillä olin sairaalassa tottunut säännölliseen lääkitykseen ja kaikki olosuhteet toipumiseen olivat parhaat mahdolliset. Lisäksi olin tottunut siihen, että pystyn lepäämään jatkuvasti, enkä ollut tottunut liikkumaan pitkiä matkoja. Lähdin kuitenkin heti perjantaina mökillemme, jolloin matkustin autossa reilun sadan kilometrin matkan. Matkailuautossa toki, jossa pystyin kokoajan makaamaan. Matkustamisen päälle jouduin itse hoitamaan sopivan annoksen kipulääkkeitä, joten säännöllisyys unohtui viikonlopun ajaksi. Viikonlopun jälkeen selkäni oli kipeämpi mitä se oli koskaan ollut, joten kun tulimme takaisin kotiin en voinut kuin maata. Kaikki liikkuminen oli todella tuskallista.

Kärsin voimakkaista kivuista viikonlopusta keskiviikkoon. En tiedä olinko antanut mielessäni kivulle vallan, mutta keskiviikkona tuntiessani kipua päätin, etten voi antaa kivulle liikaa tilaa ja otin yhden ylimääräisen määrätyn kipulääkkeen. Ajattelin ennen lääkkeen ottamista, että kipu on nyt hetken aikaa läsnä, joten annanko kivulle tilaa vai purenko muutaman päivän hammasta vai annanko kivulle vallan. Silloin päätin, etten voi antaa kivulle valtaa, jonka jälkeen kipu ei ollut enään sietämätöntä. Kovaa se on ollut kyllä.

Olin viikon kotona jonka jälkeen minulla alkoi laitoskuntoutusjakso, jonka koin erittäin tärkeäksi koko toipumisen kannalta. Kuntoutuksessa pääpaino oli fysioterapialla sekä neuropsykologisella kuntoutuksella. Fysioterapiassa oli kuitenkin parasta se, että sain ohjausta ammattilaisilta. Sen vuoksi uskalsin tehdä harjoitteita joita en olisi uskaltanut muuten tehdä, mutta sekin oli tärkeää, että he taas jarruttivat jos olin tekemässä jotain mihin en ollut vielä valmis. Silloin ymmärsin omankin työni merkitystä olla ohjaamassa ja auttamassa ihmisiä harjoittelemaan kuntosalilla.

Neuropsykologiassa keskityimme lähimuistin parantamiseen, keskittymiseen sekä normaaleiden asioiden järjestelyyn ajattelussa. Huomasin jakson aikana isoja kehittymisen askeleita. Fyysinen kehittyminen oli huikeaa, kuten myös henkinen jaksaminenkin.

Kuntoutusjakson päätyttyä kävin noin kahdeksan kilometrin lenkin Ruskotunturin päälle. Kokemuksena se oli huikea, nimittäin olin laittanut sen tavoitteeksi kuntoutusjakson aikana. Silloin koin hienoja fiiliksiä siitä, että onnistuin tavoitteessa. Se oli myös viesti siitä, että tarvitsen tavoitteita myös jatkossakin, vaikkakin ne tulevaisuudessa on isompia ja vaatii enemmän ja enemmän työtä ja aikaa.

Se, että nousin tunturille oli silti pieni ilo verrattuna siihen, että sain laittaa luistimet jalkaan 23.10. eli lähes kuukautta aiemmin mitä olin alunperin suunnitellut. Silloin huomasin olevani innostunut kuntoutumisen vauhdista. Olen todella kuntoutunut nopeampaa mitä kukaan on uskaltanut toivoa, vaikka matkaa onkin edelleen paljon jäljellä. Eniten kuntoutumista on edelleen aivovamman kanssa ja niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, niin en osaa siihen laittaa tavoitetta. Sen kanssa on mentävä päivä kerrallaan. Jokatapauksessa eteenpäin on menty ja tarkoituksena on mennä jatkossakin.

Treeniä!

Kävin eilen treenaamassa kuntosalilla ja siitä tuli uskomattoman hyvä fiilis, koska sain lisätä tehoja omaan treeniini ja pystyin jo tekemään joitakin liikkeitä niin kovilla vastuksilla, etten jaksanut tehdä sarjoja täysin loppuun. Treenaaminen itsessään näyttelee nyt todella isoa osaa elämääni ja huomaan jatkuvasti edistystä fyysisessä kunnossa sekä henkisessä jaksamisessa.

Neuropsykologinenkin treeni jatkuu taas maanantaina 3.11. Olen jo kerennyt odottamaan sitä vaikka kuntoutumiseni on ollut jopa omasta mielestäni käsittämättömän nopeaa. Huomaan edelleen usein vajavaisuutta puheentuottamisessa, keskittymisessä ja yleisessä jaksamisessa. Vaikka tällä viikolla olenkin sanonut useille henkilöille, että olo tuntuu lähes 'normaalilta'. Monet ihmiset ketä näen sanookin minulle, että eihän sinusta huomaa, että olet ollut vakavassa kolarissa vajaa kolme kuukautta sitten. Eikä sitä tarvikkaan huomata ja siihen pyrin omalla treenillä vaikuttamaan, ettei sitä huomaisikaa. Yritän treenata itseni niin hyvään kuntoon, ettei kolari ole enään päivittäin mielessä.

Se, että olo tuntuu lähes normaalilta, hämää todella paljon. Väsyminen saattaa tulla yllättäen vastaan ja en edelleenkään pysty arvioimaan energiatasoja. Lisäksi tuntuu uskomattomalta sanoa, etten pysty jättämään mitään asioita muistin varaan. Muistiini ei voi luottaa senkään vertaa mitä siihen on aiemmin voinut. Sen takia onkin tärkeää, että olen sairauslomalla ja minun suurin velvoitteeni on tulla kuntoon.

Odotan uudelta neuropsykologi treeniltä apuja nimenomaan keskittymiseen ja, että löydän uusia keinoja muistin työkaluksi. Näissä onkin treenaamista paljon, mutta olen oppinut, että ilman treeniä ei voi saada mitään. Se, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus on tullut minulle konkreettisesti esille henkilökohtaisella tasolla.

Jyrki

On selkä sen verran jumissa, että lähden treenaamaan

Niin, todellako. Treenaaman, vaikka on selkä kipeänä. Miten ihmeessä nuin voi edes ajatella? Eikö silloin pitäisi levätä ja antaa selän palautua, koska ajanhan pitäisi korjata viat.

Kyllä näin voi ajatella. Ainakin itse ajattelin juuri näin ja sanoin sen ääneen. Oikeastaan siitä ääneen sanomisesta sainkin ajatuksen kirjoittaa tämän postauksen. Olen kuullut äärimmäisen usein kommentin,  että nyt pitää levätä, koska on selkä kipeänä tai muita tekosyitä siihen, ettei voi liikkua. Sehän on kuitenkin fakta, että jos jää odottamaan parantumista niin eihän sitä koskaan parane kunnolla. Jos pystyy liikkumaan tai liikuttamaan joitakin paikkoja niin silloin on riittävästi syytä pyrkiä liikkumaan hieman enemmän. Liike saa jokatapauksessa veren kiertämään ja aineenvaihdunta alkaa toimimaan sielläkin missä liikettä tapahtuu. Tämän takia taas paraneminenkin vauhdittuu ja leikatut arvet notkistuvat jne.

Voihan sitä toki ajatella niin, että antaa ajan korjata haavat, mutta aikaa menee vain silloin enemmän, eikä toipuminen tapahdu silloin välttämättä niin hyvin. Sempä vuoksi voinkin todeta, että liike on lääke. Niin yksinkertaista se on. Eli liikkuu sen verran kuin voi ja pyrkii itse vaikuttamaan niin paljon kuin mahdollista. Muistaen kuitenkin ne rajoitukset mitä on. Niihinkään ei saa missään tapauksessa suhtautua ylimalkaisesti, mutta kuitenkin mennen jatkuvasti eteenpäin.

Jyrki

Onko asenteella merkitystä?!

Tämä ajatus nousi mieleeni kolme päivää sen jälkeen kun olin herännyt nukutuksesta ja kelaillut omia ajatuksiani mitä minulle on tapathtunut, mitä voin tehdä jatkossa ja miten pääsen takaisin normaaliin elämään. En vielä tätä ajatusta miettiessäni voinut kääntyä omin voimin kyljelleen saati nousta istumaan. Yritin kyllä, sillä ajatuksenani oli se, että tästä pitää lähteä liikkelle niin pian kuin mahdollista. Pystyin kuitenkin liikuttamaan jalkoni sekä käsiäni. Kokeilin nousta istumaan laittamalla kädet sängyn laitaputkiin ja yrittämällä nostaa itseäni istuma-asentoon. Ei onnistunut, ei sitten millään, olin kuin valettu sänkyyn kiinni, en tiedä johtuiko se lääkkeistä vai oliko vammat sellaiset etten voinut nousta. Jos halusin liikkua niin tarvitsin siihen toisen henkilön apua.

Näin sairaalassa ollessani paljon ihmisiä, joilla huomasin heti, että asenne kuntoutumiseen oli suoraan sanoen heikko, oli monia syitä ja kuulosti siltä, että katkeroituminen ja muiden syyttäminen tuli usein vastaan. Ajattelin, että muiden syyttäminen tai kohtaloon tyytyminen on yksi isoimmista asioista minkä takia ei välttämättä pääse koskaan takaisin normaaliin elämään. Suurimpana ajatuksena tulikin se, että miksei sitä voisi ajatella sen kautta, että mitä voin itse yrittää tehdä ja mihin omat voimat riittävät. Tavoitteita pitää asettaa joka päivälle, mutta ne ei saa olla liian suuria, mutta kuitenkin sellaisia, että niiden tavoitteleminen auttaa kokonaisuutta ja tuo tyydytystä omaan mieleen. Se, että joka kerta ei välttämättä pääse edes lähelle tavoittetta ei ole niinkään iso juttu jos on kuitenkin yrittänyt, koska huomenna päämäärää voi tavoitella uudestaan. Tärkein asia on se, että voi tavoitella jotain.

Sairaalassa ollessa en onneksi heti alkuun ymmärtänyt oman kolarini vakavuutta sillä luulen, että jos olisin heti aluksi tiennyt mitä on oikeasti käynyt, en varmasti olisi uskaltanut lähteä niin nopeasti liikkeelle. Ensimmäinen tavoitteeni kuitenkin oli se, että pääsisin seisomaan ja sen tehtyä hoitajani sanoivat, että huomenna voidaan kokeilla kävelyä. Odotin sitä päivää todella innoissani, enkä malttanut jaksaa odottaa sitä, mutta onneksi olin kokoajan niin väsynyt, että nukahdin ennen huomista useaan kertaan. Ensimmäinen kävelylenkkini oli noin 15-20 metrin mittainen, mutta se antoi toivoa, että voin varmasti kävellä joskus pidemmälle.

Niin olen kävellytkin, olen nyt tehnyt noin 10  kilometrin mittaisia lenkkejä ja olen siitä varma, että se tavoite ei olisi vielä tässä vaiheessa ollut mitenkään mahdollinen mikäli en olisi alussa nauttinut niistä pienistä onnistumisista. Tämä kokemus on ollut itselleni todella opettavainen juuri sen takia, että olen alkamassa oppia nauttimaan hetkestä ja siitä mitä on. Se, että osaa nauttia hetkestä ei tarkoita sitä, etteikö olisi tavoitteita. Minulla ainakin on ja omista tavoitteista voinkin sanoa esimerkiksi sen, että aion tehdä ensimmäisen juoksulenkin maanantaina 10.11.2014. Olen silloin odottanut sitä silloin tasan kolme kuukautta.

 Joskus on vain käytävä "pohjilla", että voi nauttia elämän tuomista pienistä asioista. Toivon sydämmestäni, ettei kenenkään tarvitse mennä niin huonoon kuntoon missä itse olin, että ymmärtää nauttia niistä hetkistä mitä on.  Loppujen lopuksi elämän laatu koostuukin nimenomaan niistä pienistä asioista.

Minun mielestä elämästä pitää nauttia sellaisena kuin se on. Jokaiselle tulee elämässä vaikeampia aikoja varmasti, mutta ratkaisevaa on se, miten vaikeuksiin suhtautuu. Eli asenteella on merkitystä ja mikä parasta, omaan asenteen voi päättää itse.

-Jyrki

Aivovammasta toipuminen

On ollut järkyttävä seurata F1 kuljettaja Jules Bianchin tapahtumaa ja hänen saamaansa aivovammaa joka tuli kaksi viikkoa sitten ajetussa Japanin GP:ssä. Jules on ollut tietääkseni nukutettuna tai koomassa jo kahden viikon ajan, minun koomassa olo aikani oli noin viisi vuorokautta. Hän sai samantyylisen aivovamman kuin mitä itsekin sain omassa kolarissa eli diffuusi aksonivaurion, joka tarkoittaa, että vamma ei ole kohdistunut johonkin tiettyyn kohtaan aivoissa vaan vauriot ovat useissa eri kohdissa, kuitenkin niin ,ettei jokin aivojen alue ole tuhoutunut kokonaan. Lukiessani Julesin vaurioista, olenkin saanut lisää tietoa ja ymmärrystä siitä millaisesta vauriosta todella on ollut kyse.

Jokainen aivovamma kuitenkin on erilainen ja jokaisesta aivovammasta joudutaan tekemään omanlaiset toipumisennusteet. Omastakin vammasta kokonaan toipuminen tulee olemaan vaikeaa huomata sillä aivot ovat niin moniulotteiset ja voinko koskaan  edes todeta,  että olen toipunut vammasta täysin. Se on täysin erilainen kuin esimerkiksi fyysinen vamma. Jos vaikka jalka on murtunut niin toivuttuaan jalkaa voi rasittaa taas ainakin lähes niinkuin ennenkin ja murtunut kohta voidaan tarkistaa myös röntgenillä. Aivovammassa se ei mene näin yksinkertaisesti, onhan siellä niin paljon erilaisia keskuksia ja kaikilla on oma tehtävänsä. Toki myös aivovammaruhjeet voidaan todeta aivokuvauksissa, mutta käsitykseni mukaan aivokuvissa näkyy vain akuutit vauriot.

Oma aivovammani on kuitenkin paranemassa hyvää kyytiä ja uskon, että voin joku päivä palata normaaliin arkeen. Paluu normaaliin arkeen ja tekemään normaaleita asioita riittää minulle oikein hyvin. Jos jotain vaurioita jää niin mielestäni sillä ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä. Joudun toki ottamaan vammaan vaikuttavat riskit erilaillalla huomioon, mutta jokainen meistä on kuitenkin erilaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, mutta mikäli pystyn selviytymään arjesta normaalisti sekä palvelemaan toisia ihmisiä niin se on minulle riittävää.

Lepo on mielestäni yksi tärkeimpiä asioita mitkä pitää nyt alkuvaiheessa ottaa erityisesti huomioon. Myös liikunnalla on iso merkitys palautumiseen, että keuhkot jaksavat hapettaa verenkiertoa ja näin kuljettaa puhdasta verta aivoihin parantaakseen vaurioita. Lisäksi on äärimmäisen tärkeä asia kertoa ihmisille traumasta, ettei asia jäisi pelkästään oman pohtimisen varaan. Se on sama asia kuin mikä tahansa trauma jonka ihminen joutuu kohtaamaan, ettei asiasta tule isompaa traumaa, jonka vuoksi mieli voi helposti masentua ja sitä kautta parantuminen hidastuu merkittävästi. Aivovamman saaneet ihmiset joutuvat nimittäin hyvin usein kohtaamaan jälkioireenaan masentumisen, koska elämä muuttuu vamman seurauksena merkittävästi.

Olen itse tehnyt omasta traumastani julkisen ja olen keskustellutkin useiden ihmisten kanssa tapahtumastani, vaikken olekaan sitä osannut edes ajatella ennen kuin olen kerännyt lisätietoa aivovammoista. Nyt kuitenkin huomaa, että suhtaudun asiaan positiivisella mielellä ja uskon parantuvani kuntoon vaikka ennusteet eivät alkuun olleetkaan kovinkaan hyvät. Ennusteet olivat sellaiset, ettei läheiseni edes tohtineet sanoa asiaa minulle ennen kuin olin itse ottanut asiasta selvää. Ehkä alun tietämättömyyden vuoksi olenkin tuntenut meneväni eteenpäin kuntoutumisessa jatkuvasti, todella nopealla vauhdilla.

Nyt kuitenkin lähimuisti on palaamassa, näköoireet hellittävät hiljalleen, pystyn keskittymään pidempiä aikoja, jaksan sosiaalista kuormitusta kokoajan enemmän ja enemmän sekä väsyminen on helpottanut siten, etten tarvitse edes päiväunia joka päivä. Siitä huolimatta unirytmi on edelleen isossa roolissa, jotta jaksan koko päivän "touhuta". Näkymät ovatkin mielestäni positiiviset ja sen vuoksi nyt pitääkin antaa mennä edelleen eteenpäin.

-Jyrki

Isoin askelin eteenpäin!

Kolarista on nyt kulunut reilu kaksi kuukautta ja voin tyytyväisenä huomata, että kunto on mennyt eteenpäin isoin askelin. Isommilla askelilla mitä kukaan uskalsi kaksi kuukautta sitten edes ajatella. Vieläkin on todella matkaa etenkin jaksamisen kanssa, mutta uskon, että siihenkin tulee iso muutos heti kun saan aloittaa aktiivisemman kuntoilun eli tasan kuukauden päästä. Silloin on lääkärintarkastukset sekä selän röntgenkuvaukset. Se etten ole päässyt kuntoilemaan on itsessään syönyt minulta valtavan määrän energiaa.

Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat todella yllättyneet kunnostani nähdessään minut nyt. On myös hienoa huomata, että joskus olo jopa tuntuu "normaalilta" ja joka päivä olo vain paranee. Voiko se todella olla niin, että todella joka päivä olo paranee? Ei se nyt täysin niin mene, että joka päivä mennään isoja harppauksia eteenpäin vaan mielestäni tämä pitää todella suhteuttaa kokonaisuuteen. Perspektiiviä voin hakea siitä, että tasa kaksi kuukautta sitten, eli 11.8. kävelin ensimmmäisen kerran eva-telineen avulla ja 6.8. heräsin koomasta, enkä pystynyt liikuttamaan itseäni ollenkaan. Kädet ja jalat liikkuivat, mutta en voinut esimerkiksi kääntää kylkeä ilman toisen ihmisen apua. Tänään voisin tehdä yli 10 kilometrin lenkin kävellen ja ilman selässä olevia rajoituksia voisin yrittää juoksemista.

Ihmisten tuki on ollut mielestäni yksi tärkeimmistä voimavaroista, että olen pääsemässä takaisin arjen toimien pariin. Olen saanut ihmisiltä valtavan määrän yhteydenottoja ja olen saanut tavata satoja ihmisiä ja käydä heidän kanssaan tilannetta läpi. Vaikka edelleenkin sosiaalisissa tilanteissa minulta loppuu energiat todella nopeasti, mutta se on äärimmäisen hieno huomata, että jaksan kokoajan pidempiä ja pidempiä aikoja. Se antaa taas uskoa huomiseen. Vaikka halauaisinkin nauttia vain ja ainoastaan tästä päivästä ja tästä hetkestä niin kuitenkin uskon, että jonain päivänä voin taas elää niinkuin ennenkin. Kolhuja saaneena, mutta sehän kuuluu elämään, että niitä tulee ja niiden kanssa voi elää.

Jyrki