Tämä ajatus nousi mieleeni kolme päivää sen jälkeen kun olin herännyt nukutuksesta ja kelaillut omia ajatuksiani mitä minulle on tapathtunut, mitä voin tehdä jatkossa ja miten pääsen takaisin normaaliin elämään. En vielä tätä ajatusta miettiessäni voinut kääntyä omin voimin kyljelleen saati nousta istumaan. Yritin kyllä, sillä ajatuksenani oli se, että tästä pitää lähteä liikkelle niin pian kuin mahdollista. Pystyin kuitenkin liikuttamaan jalkoni sekä käsiäni. Kokeilin nousta istumaan laittamalla kädet sängyn laitaputkiin ja yrittämällä nostaa itseäni istuma-asentoon. Ei onnistunut, ei sitten millään, olin kuin valettu sänkyyn kiinni, en tiedä johtuiko se lääkkeistä vai oliko vammat sellaiset etten voinut nousta. Jos halusin liikkua niin tarvitsin siihen toisen henkilön apua.
Näin sairaalassa ollessani paljon ihmisiä, joilla huomasin heti, että asenne kuntoutumiseen oli suoraan sanoen heikko, oli monia syitä ja kuulosti siltä, että katkeroituminen ja muiden syyttäminen tuli usein vastaan. Ajattelin, että muiden syyttäminen tai kohtaloon tyytyminen on yksi isoimmista asioista minkä takia ei välttämättä pääse koskaan takaisin normaaliin elämään. Suurimpana ajatuksena tulikin se, että miksei sitä voisi ajatella sen kautta, että mitä voin itse yrittää tehdä ja mihin omat voimat riittävät. Tavoitteita pitää asettaa joka päivälle, mutta ne ei saa olla liian suuria, mutta kuitenkin sellaisia, että niiden tavoitteleminen auttaa kokonaisuutta ja tuo tyydytystä omaan mieleen. Se, että joka kerta ei välttämättä pääse edes lähelle tavoittetta ei ole niinkään iso juttu jos on kuitenkin yrittänyt, koska huomenna päämäärää voi tavoitella uudestaan. Tärkein asia on se, että voi tavoitella jotain.
Sairaalassa ollessa en onneksi heti alkuun ymmärtänyt oman kolarini vakavuutta sillä luulen, että jos olisin heti aluksi tiennyt mitä on oikeasti käynyt, en varmasti olisi uskaltanut lähteä niin nopeasti liikkeelle. Ensimmäinen tavoitteeni kuitenkin oli se, että pääsisin seisomaan ja sen tehtyä hoitajani sanoivat, että huomenna voidaan kokeilla kävelyä. Odotin sitä päivää todella innoissani, enkä malttanut jaksaa odottaa sitä, mutta onneksi olin kokoajan niin väsynyt, että nukahdin ennen huomista useaan kertaan. Ensimmäinen kävelylenkkini oli noin 15-20 metrin mittainen, mutta se antoi toivoa, että voin varmasti kävellä joskus pidemmälle.
Niin olen kävellytkin, olen nyt tehnyt noin 10 kilometrin mittaisia lenkkejä ja olen siitä varma, että se tavoite ei olisi vielä tässä vaiheessa ollut mitenkään mahdollinen mikäli en olisi alussa nauttinut niistä pienistä onnistumisista. Tämä kokemus on ollut itselleni todella opettavainen juuri sen takia, että olen alkamassa oppia nauttimaan hetkestä ja siitä mitä on. Se, että osaa nauttia hetkestä ei tarkoita sitä, etteikö olisi tavoitteita. Minulla ainakin on ja omista tavoitteista voinkin sanoa esimerkiksi sen, että aion tehdä ensimmäisen juoksulenkin maanantaina 10.11.2014. Olen silloin odottanut sitä silloin tasan kolme kuukautta.
Joskus on vain käytävä "pohjilla", että voi nauttia elämän tuomista pienistä asioista. Toivon sydämmestäni, ettei kenenkään tarvitse mennä niin huonoon kuntoon missä itse olin, että ymmärtää nauttia niistä hetkistä mitä on. Loppujen lopuksi elämän laatu koostuukin nimenomaan niistä pienistä asioista.
Minun mielestä elämästä pitää nauttia sellaisena kuin se on. Jokaiselle tulee elämässä vaikeampia aikoja varmasti, mutta ratkaisevaa on se, miten vaikeuksiin suhtautuu. Eli asenteella on merkitystä ja mikä parasta, omaan asenteen voi päättää itse.
-Jyrki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti