Oli kesä 2013 ja kaikki oli hyvin tai niin ainakin kuvitellut. Jalassa ei ollut tuntunut kipua moneen vuoteen, olin muistanut edelleen kuntouttaa jalkaa aktiivisesti ottaen huomioon tasapainoa kehittävät liikkeet jne. Pystyin jälleen harrastamaan lajeja joita en moneen vuoteen ollut harrastanut, edellisenä talvena olin päässyt laskemaan lumilaudalla ja moneen vuoteen aidosti nautin siitä. Kävin jopa alpeilla, mutta siitä reissusta ei tässä postauksessa sen enempää. Aloitin rullalautailun uudelleen ja nautin siitä, nautin ennenkaikkea rullalautailun tunnelmasta joka on todella poikkeuksellinen. Pelattiin porukalla säbää taas ja sain olla niissä mukana. Nautin siitä kun pelattiin kavereiden kanssa aurinkoisessa ilmassa hyvällä fiiliksellä. Pidettiin hauskaa, oltiin yhdessä. Mitä muuta ihminen kaipaa.
Tämä oli se kesä, jolloin uskalsin vihdoin sanoa sen ääneen "mun polvessa ei ole ollut mitään vikaa enää moneen vuoteen". Sanoin sen kerran kun pelattiin poikien kanssa kotipihalla. Sanoin sen uudelleen kun mentiin taas kavereiden kanssa pelaamaan pihalle. Olin hyvällä tuulella siitä ja nautin urheilemisesta, sitä tunnetta ja fiilistä ei ollut oikeasti ollut moneen vuoteen. Aina oli jossain takaraivossa ollut se tunne kun polvi menee lukkoon. En pelännyt sitä vammaa enää. Ja niin se tapahtui, olin juuri tullessa kentälle sanonut ettei ole ollut polven kanssa ongelmia. Kuljetin palloa kentällä, tein vartaloharhautuksen, vaihdoin suuntaa ja samalla polvi vääntyi ja naks. Täysin normaali tilanne. Vastaavia tilanteita oli ollut edellisen leikkauksen jälkeen satoja ja taas satoja. Ei kontaktia, ei kosketusta toiseen. Silti se hajos. Ajattelin heti, että se oli sitten siinä. Jäin hetkeksi paikoilleni seisomaan ja silmät hakivat heti lähintä penkkiä Se oli noin 5 metrin päässä. Mietin, että miten pääsen tuonne, koska ei tämä jalka kanna yhtään. Yritin kinkata yhdellä jalalla, mutta sekin tuotti viiltävää kipua polveen. Seisoin hetken ja hammasta purren raahauduin tipuaskelilla penkille. Pelikaverit kysyivät, että mikä Jykälle tuli. Totesin vain, että tais vähän polvi taas hajoilla. Sen kesän pelit oli sitten siinä. Kokeilin vielä muutaman kerran olla mukana, mutta ei siitä tullut enää mitään. Sitä vain pelkäsi kokoajan, että jos se taas menee. Ja se menikin, se meni normaalisti kävellessä, sitä ei voinut enää edes ennakoida.
Niin siinä kävi niinkuin todella usein käy, että kun kuvittelee jonkun asian olevan kunnossa, laiskistuu, kuvittelee ettei tarvitse enää tehdä asialle mitään. Niin kävi nytkin. Olin viimeisen kolmen kuukauden aikana kuntouttanut jalkaa normaalia vähemmän, olin vain tehnyt asioita mistä nautin, pelannut, skeitannut, lenkkeillyt jne. Mutta unohdin välttämättömän asian. Unohdin kuntouttamisen. Sen tärkeimmän työn mikä vaikuttaa kestämiseen. En ollut pitänyt huolta jalkojen lihaskunnosta. Siihen asti tehdyn aktiivisen kuntouttamisen ansiosta olin pystynyt harrastamaan kaikkia eri asioita. Nyt iso osa niistä oli taas viety pois. Tiesin, että uusi leikkaus on taas edessä, ehkä jopa viimeinen operaatio mitä tuolle voi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti