Kyllä pojasta polvi paranee on nyt jyrkisamuel.fi

Elämässä täytyy pyrkiä koko ajan eteenpäin. Tämä näkyy nyt myös blogissa. Otimme uuden alustan käyttöön ja jatkossa kaikki tekstit löytyy osoitteesta http://jyrkisamuel.fi/  sekä facebookista https://www.facebook.com/pages/jyrkisamuelfi/755474704489371

Homma kehittyy ja blogini lukijamäärät ovat olleet hurjassa nousussa. Kiitokset tästä kaikille lukijoille! Olen erittäin otettu vastaanotosta ja tsempeistä. Nämä auttavat jaksamaan!

Katseet bloginkin suhteen ovat tulevaisuudessa. Tästä syystä blogialusta vaihtui, mutta kaikki vanhat postaukset ovat edelleen luettavissa täällä.

Ollaan kuulolla ja tsemppiä syksyyn! 

http://jyrkisamuel.fi/

Kolme kuukautta elämäni muutoksesta

Tasan kolme kuukautta on kulunut aikaa siitä, kun koin elämäni pysäyttävimmän hetken. Ruotsin Tärnabyssä moottoripyörällä mutka suoraksi jostain syystä,johon tuskin koskaan saan vastausta. Lensin pää edellä maadoittuneeseen kallionseinään, jossa oli vastassa iso kivi johon osuin. Kivi teki moottoripyörä kypärään läpiasti menevän repeämän. Se on tärkeintä, että kypärä pelasti hengen. Törmäyksestä johtuen sain aivovaurion, minulta repesi perna joka puolestaan vaati välittömän poiston, minulta murtui selkänikama ja kaksi nikamaa siirtyi pois paikoiltaan, seitsemän kylkiluuta murtui sekä useita muita vaurioita. Kolmen kuukauden aikana on tapahtunut todella paljon asioita kuntoutumisessa, mutta matka on edelleen kesken.

Heräsin koomasta viisi vuorokautta tapahtuman jälkeen OYS:n teho-osastolta, tiedostaen välittömästi mistä syystä olen sairaalassa sekä mitä on tapahtunut. Olin teho-osastolla viisi vuorokautta, josta minut siirrettiin neurokirurgisen osaston valvontaan. Tarkkailussa olin viikon ajan, jossa minulla kävi useita vieraita tervehtimässä ja tsemppaamassa jaksamisessa. Olin silloin todella voimakkaasti lääkittynä ja tietenkin sekaisin ja puhuin mitä sattuu. Myös kirjoittaminen oli oikeastaan täysin mahdotonta ja minulle tuntui tärkeältä saada puhua kaikista eri asioista. En ymmärtänyt, että joudun nyt olemaan hetken toipilaana ja palautumaan saamasta tärskystä. Jotain kertoo mm. se, että toisena päivänä heräämisen jälkeen olin lähdössä jo takaisin töihin ja yritin vähätellä kaikille tapahtunutta. Se, etten tiedostanut tapahtunutta johtui nimenomaan aivovauriosta.

Kävelin ensimmäisen kerran 11.8. eva-telineeseen nojautuen, ollessani neurokirurgisen osaston valvonnassa. Käveleminen tuntui todella hienolta ja pyysin jatkuvasti hoitajilta "optiota" pidempiin kävelylenkkeihin ja lupaa, että voisin kokeilla kävelyä ilman telinettä. En saanut siihen lupaa, mutta ymmärrän nyt, etten ollut sellaisessa kunnossa, että voisin kävellä. Olin osoittanut sen päivää ennen ensimmäistä kävelyreissua noustessani seisomaan sängyn reunalle, jolloin menetin tajunnan hetkellisesti ja kaaduin sänkyyn.

Neurokirurgisen osaston valvonnasta siirryin Oulun kaupungin sairaalaan, jossa pääsin huoneeseen missä olin ilman valvontaa ja minulla ei ollut yhtään huonekaveriakaan. Siellä pääsin liikkumaan hieman vapaammin, joten uskalsin ensimmäisen kerran kokeilla kävelyäkin ilman minkäänlaista tukea. Se onnistui ensimmäisestä kerrasta alkaen, enkä tuntenut kertaakaan minkäänlaista huimausta tai muuta vastaavaa. 

Oulun kaupungin sairaalassa pääsin ensimmäistä kertaa käymään myös ulkona, sillä kävin osaston parvekkeella haistamassa raikasta ilmaa ja nauttimassa elokuun aurinkoisesta ilmasta. Olihan lämpimimmät ilmat juuri jääneet taakse. Nautin siitä hetkestä jonka sain olla ulkona, vaikka tunsinkin hyvin nopeasti voimakasta väsymistä leikatussa selässä. Oulun kaupungin sairaalassa kirjoitin myös ensimmäisen blogini, tähän tapaturmaan liittyen. Muistan, että jännitin ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista todella paljon, mutta mietin kuitenkin, että jos tästä kirjoituksesta on hyötyä jollekin niin se on silloin tehnyt tarkoituksensa. 

Kotiuduin tasan kolme viikkoa tapaturman jälkeen, joka tapahtui yllättävänkin aikaisin vammat huomioon ottaen. Läheiseni olivat varautuneet usean kuukauden sairaala vierailuihin, joten kotiutuminen oli varmasti helpotus kaikille. Kotiutuminen ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta, sillä olin sairaalassa tottunut säännölliseen lääkitykseen ja kaikki olosuhteet toipumiseen olivat parhaat mahdolliset. Lisäksi olin tottunut siihen, että pystyn lepäämään jatkuvasti, enkä ollut tottunut liikkumaan pitkiä matkoja. Lähdin kuitenkin heti perjantaina mökillemme, jolloin matkustin autossa reilun sadan kilometrin matkan. Matkailuautossa toki, jossa pystyin kokoajan makaamaan. Matkustamisen päälle jouduin itse hoitamaan sopivan annoksen kipulääkkeitä, joten säännöllisyys unohtui viikonlopun ajaksi. Viikonlopun jälkeen selkäni oli kipeämpi mitä se oli koskaan ollut, joten kun tulimme takaisin kotiin en voinut kuin maata. Kaikki liikkuminen oli todella tuskallista.

Kärsin voimakkaista kivuista viikonlopusta keskiviikkoon. En tiedä olinko antanut mielessäni kivulle vallan, mutta keskiviikkona tuntiessani kipua päätin, etten voi antaa kivulle liikaa tilaa ja otin yhden ylimääräisen määrätyn kipulääkkeen. Ajattelin ennen lääkkeen ottamista, että kipu on nyt hetken aikaa läsnä, joten annanko kivulle tilaa vai purenko muutaman päivän hammasta vai annanko kivulle vallan. Silloin päätin, etten voi antaa kivulle valtaa, jonka jälkeen kipu ei ollut enään sietämätöntä. Kovaa se on ollut kyllä.

Olin viikon kotona jonka jälkeen minulla alkoi laitoskuntoutusjakso, jonka koin erittäin tärkeäksi koko toipumisen kannalta. Kuntoutuksessa pääpaino oli fysioterapialla sekä neuropsykologisella kuntoutuksella. Fysioterapiassa oli kuitenkin parasta se, että sain ohjausta ammattilaisilta. Sen vuoksi uskalsin tehdä harjoitteita joita en olisi uskaltanut muuten tehdä, mutta sekin oli tärkeää, että he taas jarruttivat jos olin tekemässä jotain mihin en ollut vielä valmis. Silloin ymmärsin omankin työni merkitystä olla ohjaamassa ja auttamassa ihmisiä harjoittelemaan kuntosalilla.

Neuropsykologiassa keskityimme lähimuistin parantamiseen, keskittymiseen sekä normaaleiden asioiden järjestelyyn ajattelussa. Huomasin jakson aikana isoja kehittymisen askeleita. Fyysinen kehittyminen oli huikeaa, kuten myös henkinen jaksaminenkin.

Kuntoutusjakson päätyttyä kävin noin kahdeksan kilometrin lenkin Ruskotunturin päälle. Kokemuksena se oli huikea, nimittäin olin laittanut sen tavoitteeksi kuntoutusjakson aikana. Silloin koin hienoja fiiliksiä siitä, että onnistuin tavoitteessa. Se oli myös viesti siitä, että tarvitsen tavoitteita myös jatkossakin, vaikkakin ne tulevaisuudessa on isompia ja vaatii enemmän ja enemmän työtä ja aikaa.

Se, että nousin tunturille oli silti pieni ilo verrattuna siihen, että sain laittaa luistimet jalkaan 23.10. eli lähes kuukautta aiemmin mitä olin alunperin suunnitellut. Silloin huomasin olevani innostunut kuntoutumisen vauhdista. Olen todella kuntoutunut nopeampaa mitä kukaan on uskaltanut toivoa, vaikka matkaa onkin edelleen paljon jäljellä. Eniten kuntoutumista on edelleen aivovamman kanssa ja niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, niin en osaa siihen laittaa tavoitetta. Sen kanssa on mentävä päivä kerrallaan. Jokatapauksessa eteenpäin on menty ja tarkoituksena on mennä jatkossakin.

Treeniä!

Kävin eilen treenaamassa kuntosalilla ja siitä tuli uskomattoman hyvä fiilis, koska sain lisätä tehoja omaan treeniini ja pystyin jo tekemään joitakin liikkeitä niin kovilla vastuksilla, etten jaksanut tehdä sarjoja täysin loppuun. Treenaaminen itsessään näyttelee nyt todella isoa osaa elämääni ja huomaan jatkuvasti edistystä fyysisessä kunnossa sekä henkisessä jaksamisessa.

Neuropsykologinenkin treeni jatkuu taas maanantaina 3.11. Olen jo kerennyt odottamaan sitä vaikka kuntoutumiseni on ollut jopa omasta mielestäni käsittämättömän nopeaa. Huomaan edelleen usein vajavaisuutta puheentuottamisessa, keskittymisessä ja yleisessä jaksamisessa. Vaikka tällä viikolla olenkin sanonut useille henkilöille, että olo tuntuu lähes 'normaalilta'. Monet ihmiset ketä näen sanookin minulle, että eihän sinusta huomaa, että olet ollut vakavassa kolarissa vajaa kolme kuukautta sitten. Eikä sitä tarvikkaan huomata ja siihen pyrin omalla treenillä vaikuttamaan, ettei sitä huomaisikaa. Yritän treenata itseni niin hyvään kuntoon, ettei kolari ole enään päivittäin mielessä.

Se, että olo tuntuu lähes normaalilta, hämää todella paljon. Väsyminen saattaa tulla yllättäen vastaan ja en edelleenkään pysty arvioimaan energiatasoja. Lisäksi tuntuu uskomattomalta sanoa, etten pysty jättämään mitään asioita muistin varaan. Muistiini ei voi luottaa senkään vertaa mitä siihen on aiemmin voinut. Sen takia onkin tärkeää, että olen sairauslomalla ja minun suurin velvoitteeni on tulla kuntoon.

Odotan uudelta neuropsykologi treeniltä apuja nimenomaan keskittymiseen ja, että löydän uusia keinoja muistin työkaluksi. Näissä onkin treenaamista paljon, mutta olen oppinut, että ilman treeniä ei voi saada mitään. Se, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus on tullut minulle konkreettisesti esille henkilökohtaisella tasolla.

Jyrki

On selkä sen verran jumissa, että lähden treenaamaan

Niin, todellako. Treenaaman, vaikka on selkä kipeänä. Miten ihmeessä nuin voi edes ajatella? Eikö silloin pitäisi levätä ja antaa selän palautua, koska ajanhan pitäisi korjata viat.

Kyllä näin voi ajatella. Ainakin itse ajattelin juuri näin ja sanoin sen ääneen. Oikeastaan siitä ääneen sanomisesta sainkin ajatuksen kirjoittaa tämän postauksen. Olen kuullut äärimmäisen usein kommentin,  että nyt pitää levätä, koska on selkä kipeänä tai muita tekosyitä siihen, ettei voi liikkua. Sehän on kuitenkin fakta, että jos jää odottamaan parantumista niin eihän sitä koskaan parane kunnolla. Jos pystyy liikkumaan tai liikuttamaan joitakin paikkoja niin silloin on riittävästi syytä pyrkiä liikkumaan hieman enemmän. Liike saa jokatapauksessa veren kiertämään ja aineenvaihdunta alkaa toimimaan sielläkin missä liikettä tapahtuu. Tämän takia taas paraneminenkin vauhdittuu ja leikatut arvet notkistuvat jne.

Voihan sitä toki ajatella niin, että antaa ajan korjata haavat, mutta aikaa menee vain silloin enemmän, eikä toipuminen tapahdu silloin välttämättä niin hyvin. Sempä vuoksi voinkin todeta, että liike on lääke. Niin yksinkertaista se on. Eli liikkuu sen verran kuin voi ja pyrkii itse vaikuttamaan niin paljon kuin mahdollista. Muistaen kuitenkin ne rajoitukset mitä on. Niihinkään ei saa missään tapauksessa suhtautua ylimalkaisesti, mutta kuitenkin mennen jatkuvasti eteenpäin.

Jyrki

Onko asenteella merkitystä?!

Tämä ajatus nousi mieleeni kolme päivää sen jälkeen kun olin herännyt nukutuksesta ja kelaillut omia ajatuksiani mitä minulle on tapathtunut, mitä voin tehdä jatkossa ja miten pääsen takaisin normaaliin elämään. En vielä tätä ajatusta miettiessäni voinut kääntyä omin voimin kyljelleen saati nousta istumaan. Yritin kyllä, sillä ajatuksenani oli se, että tästä pitää lähteä liikkelle niin pian kuin mahdollista. Pystyin kuitenkin liikuttamaan jalkoni sekä käsiäni. Kokeilin nousta istumaan laittamalla kädet sängyn laitaputkiin ja yrittämällä nostaa itseäni istuma-asentoon. Ei onnistunut, ei sitten millään, olin kuin valettu sänkyyn kiinni, en tiedä johtuiko se lääkkeistä vai oliko vammat sellaiset etten voinut nousta. Jos halusin liikkua niin tarvitsin siihen toisen henkilön apua.

Näin sairaalassa ollessani paljon ihmisiä, joilla huomasin heti, että asenne kuntoutumiseen oli suoraan sanoen heikko, oli monia syitä ja kuulosti siltä, että katkeroituminen ja muiden syyttäminen tuli usein vastaan. Ajattelin, että muiden syyttäminen tai kohtaloon tyytyminen on yksi isoimmista asioista minkä takia ei välttämättä pääse koskaan takaisin normaaliin elämään. Suurimpana ajatuksena tulikin se, että miksei sitä voisi ajatella sen kautta, että mitä voin itse yrittää tehdä ja mihin omat voimat riittävät. Tavoitteita pitää asettaa joka päivälle, mutta ne ei saa olla liian suuria, mutta kuitenkin sellaisia, että niiden tavoitteleminen auttaa kokonaisuutta ja tuo tyydytystä omaan mieleen. Se, että joka kerta ei välttämättä pääse edes lähelle tavoittetta ei ole niinkään iso juttu jos on kuitenkin yrittänyt, koska huomenna päämäärää voi tavoitella uudestaan. Tärkein asia on se, että voi tavoitella jotain.

Sairaalassa ollessa en onneksi heti alkuun ymmärtänyt oman kolarini vakavuutta sillä luulen, että jos olisin heti aluksi tiennyt mitä on oikeasti käynyt, en varmasti olisi uskaltanut lähteä niin nopeasti liikkeelle. Ensimmäinen tavoitteeni kuitenkin oli se, että pääsisin seisomaan ja sen tehtyä hoitajani sanoivat, että huomenna voidaan kokeilla kävelyä. Odotin sitä päivää todella innoissani, enkä malttanut jaksaa odottaa sitä, mutta onneksi olin kokoajan niin väsynyt, että nukahdin ennen huomista useaan kertaan. Ensimmäinen kävelylenkkini oli noin 15-20 metrin mittainen, mutta se antoi toivoa, että voin varmasti kävellä joskus pidemmälle.

Niin olen kävellytkin, olen nyt tehnyt noin 10  kilometrin mittaisia lenkkejä ja olen siitä varma, että se tavoite ei olisi vielä tässä vaiheessa ollut mitenkään mahdollinen mikäli en olisi alussa nauttinut niistä pienistä onnistumisista. Tämä kokemus on ollut itselleni todella opettavainen juuri sen takia, että olen alkamassa oppia nauttimaan hetkestä ja siitä mitä on. Se, että osaa nauttia hetkestä ei tarkoita sitä, etteikö olisi tavoitteita. Minulla ainakin on ja omista tavoitteista voinkin sanoa esimerkiksi sen, että aion tehdä ensimmäisen juoksulenkin maanantaina 10.11.2014. Olen silloin odottanut sitä silloin tasan kolme kuukautta.

 Joskus on vain käytävä "pohjilla", että voi nauttia elämän tuomista pienistä asioista. Toivon sydämmestäni, ettei kenenkään tarvitse mennä niin huonoon kuntoon missä itse olin, että ymmärtää nauttia niistä hetkistä mitä on.  Loppujen lopuksi elämän laatu koostuukin nimenomaan niistä pienistä asioista.

Minun mielestä elämästä pitää nauttia sellaisena kuin se on. Jokaiselle tulee elämässä vaikeampia aikoja varmasti, mutta ratkaisevaa on se, miten vaikeuksiin suhtautuu. Eli asenteella on merkitystä ja mikä parasta, omaan asenteen voi päättää itse.

-Jyrki

Aivovammasta toipuminen

On ollut järkyttävä seurata F1 kuljettaja Jules Bianchin tapahtumaa ja hänen saamaansa aivovammaa joka tuli kaksi viikkoa sitten ajetussa Japanin GP:ssä. Jules on ollut tietääkseni nukutettuna tai koomassa jo kahden viikon ajan, minun koomassa olo aikani oli noin viisi vuorokautta. Hän sai samantyylisen aivovamman kuin mitä itsekin sain omassa kolarissa eli diffuusi aksonivaurion, joka tarkoittaa, että vamma ei ole kohdistunut johonkin tiettyyn kohtaan aivoissa vaan vauriot ovat useissa eri kohdissa, kuitenkin niin ,ettei jokin aivojen alue ole tuhoutunut kokonaan. Lukiessani Julesin vaurioista, olenkin saanut lisää tietoa ja ymmärrystä siitä millaisesta vauriosta todella on ollut kyse.

Jokainen aivovamma kuitenkin on erilainen ja jokaisesta aivovammasta joudutaan tekemään omanlaiset toipumisennusteet. Omastakin vammasta kokonaan toipuminen tulee olemaan vaikeaa huomata sillä aivot ovat niin moniulotteiset ja voinko koskaan  edes todeta,  että olen toipunut vammasta täysin. Se on täysin erilainen kuin esimerkiksi fyysinen vamma. Jos vaikka jalka on murtunut niin toivuttuaan jalkaa voi rasittaa taas ainakin lähes niinkuin ennenkin ja murtunut kohta voidaan tarkistaa myös röntgenillä. Aivovammassa se ei mene näin yksinkertaisesti, onhan siellä niin paljon erilaisia keskuksia ja kaikilla on oma tehtävänsä. Toki myös aivovammaruhjeet voidaan todeta aivokuvauksissa, mutta käsitykseni mukaan aivokuvissa näkyy vain akuutit vauriot.

Oma aivovammani on kuitenkin paranemassa hyvää kyytiä ja uskon, että voin joku päivä palata normaaliin arkeen. Paluu normaaliin arkeen ja tekemään normaaleita asioita riittää minulle oikein hyvin. Jos jotain vaurioita jää niin mielestäni sillä ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä. Joudun toki ottamaan vammaan vaikuttavat riskit erilaillalla huomioon, mutta jokainen meistä on kuitenkin erilaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, mutta mikäli pystyn selviytymään arjesta normaalisti sekä palvelemaan toisia ihmisiä niin se on minulle riittävää.

Lepo on mielestäni yksi tärkeimpiä asioita mitkä pitää nyt alkuvaiheessa ottaa erityisesti huomioon. Myös liikunnalla on iso merkitys palautumiseen, että keuhkot jaksavat hapettaa verenkiertoa ja näin kuljettaa puhdasta verta aivoihin parantaakseen vaurioita. Lisäksi on äärimmäisen tärkeä asia kertoa ihmisille traumasta, ettei asia jäisi pelkästään oman pohtimisen varaan. Se on sama asia kuin mikä tahansa trauma jonka ihminen joutuu kohtaamaan, ettei asiasta tule isompaa traumaa, jonka vuoksi mieli voi helposti masentua ja sitä kautta parantuminen hidastuu merkittävästi. Aivovamman saaneet ihmiset joutuvat nimittäin hyvin usein kohtaamaan jälkioireenaan masentumisen, koska elämä muuttuu vamman seurauksena merkittävästi.

Olen itse tehnyt omasta traumastani julkisen ja olen keskustellutkin useiden ihmisten kanssa tapahtumastani, vaikken olekaan sitä osannut edes ajatella ennen kuin olen kerännyt lisätietoa aivovammoista. Nyt kuitenkin huomaa, että suhtaudun asiaan positiivisella mielellä ja uskon parantuvani kuntoon vaikka ennusteet eivät alkuun olleetkaan kovinkaan hyvät. Ennusteet olivat sellaiset, ettei läheiseni edes tohtineet sanoa asiaa minulle ennen kuin olin itse ottanut asiasta selvää. Ehkä alun tietämättömyyden vuoksi olenkin tuntenut meneväni eteenpäin kuntoutumisessa jatkuvasti, todella nopealla vauhdilla.

Nyt kuitenkin lähimuisti on palaamassa, näköoireet hellittävät hiljalleen, pystyn keskittymään pidempiä aikoja, jaksan sosiaalista kuormitusta kokoajan enemmän ja enemmän sekä väsyminen on helpottanut siten, etten tarvitse edes päiväunia joka päivä. Siitä huolimatta unirytmi on edelleen isossa roolissa, jotta jaksan koko päivän "touhuta". Näkymät ovatkin mielestäni positiiviset ja sen vuoksi nyt pitääkin antaa mennä edelleen eteenpäin.

-Jyrki

Isoin askelin eteenpäin!

Kolarista on nyt kulunut reilu kaksi kuukautta ja voin tyytyväisenä huomata, että kunto on mennyt eteenpäin isoin askelin. Isommilla askelilla mitä kukaan uskalsi kaksi kuukautta sitten edes ajatella. Vieläkin on todella matkaa etenkin jaksamisen kanssa, mutta uskon, että siihenkin tulee iso muutos heti kun saan aloittaa aktiivisemman kuntoilun eli tasan kuukauden päästä. Silloin on lääkärintarkastukset sekä selän röntgenkuvaukset. Se etten ole päässyt kuntoilemaan on itsessään syönyt minulta valtavan määrän energiaa.

Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat todella yllättyneet kunnostani nähdessään minut nyt. On myös hienoa huomata, että joskus olo jopa tuntuu "normaalilta" ja joka päivä olo vain paranee. Voiko se todella olla niin, että todella joka päivä olo paranee? Ei se nyt täysin niin mene, että joka päivä mennään isoja harppauksia eteenpäin vaan mielestäni tämä pitää todella suhteuttaa kokonaisuuteen. Perspektiiviä voin hakea siitä, että tasa kaksi kuukautta sitten, eli 11.8. kävelin ensimmmäisen kerran eva-telineen avulla ja 6.8. heräsin koomasta, enkä pystynyt liikuttamaan itseäni ollenkaan. Kädet ja jalat liikkuivat, mutta en voinut esimerkiksi kääntää kylkeä ilman toisen ihmisen apua. Tänään voisin tehdä yli 10 kilometrin lenkin kävellen ja ilman selässä olevia rajoituksia voisin yrittää juoksemista.

Ihmisten tuki on ollut mielestäni yksi tärkeimmistä voimavaroista, että olen pääsemässä takaisin arjen toimien pariin. Olen saanut ihmisiltä valtavan määrän yhteydenottoja ja olen saanut tavata satoja ihmisiä ja käydä heidän kanssaan tilannetta läpi. Vaikka edelleenkin sosiaalisissa tilanteissa minulta loppuu energiat todella nopeasti, mutta se on äärimmäisen hieno huomata, että jaksan kokoajan pidempiä ja pidempiä aikoja. Se antaa taas uskoa huomiseen. Vaikka halauaisinkin nauttia vain ja ainoastaan tästä päivästä ja tästä hetkestä niin kuitenkin uskon, että jonain päivänä voin taas elää niinkuin ennenkin. Kolhuja saaneena, mutta sehän kuuluu elämään, että niitä tulee ja niiden kanssa voi elää.

Jyrki

Takaisin työn pariin!!

Kävin maanantaina ensimmäistä kertaa moikkaamassa työkavereita työpaikalla ja olin innoissani siitä mitä näin. Se antoi poltteen siihen mitä varten teen tällä hetkellä töitä kuntoutumisen eteen ja into töihin paluuseen on iso. Näin minun loistavat työkaverit sekä jututin muutamia mahtavia asiakkaita ja huomasin, että minulla on ollut ikävä heitä. Heidän kanssaan oli hieno vaihtaa ajatuksia. 

Nyt kuntoutumiseni on ollut minulle nyt isointa työtä mitä vaan voi olla joten arkinen työ on ollut ajatuksissakin hieman etäämmällä. Otsikossa luki, että olisin palaamassa takaisin työn pariin, mutta todellisuus on se, etten ole vielä lähelläkään työkuntoa. En lähelläkään. Toipuminen vaatii nyt niin paljon energiaa ja palautumista, etten ainakaan itse olisi koskaan normaaliolosuhteissa edes voinut kuvitella sitä. 

Tein viime sunnuntaina 8 kilometrin kävelylenkin ja olin sen lenkin jälkeen ihan puhki. Selässä tuntui painetta, mutta fyysisen rasituksen lisäksi myös aivot olivat todella väsyneet. Se oli minun ennätykseni kolarin jälkeen ja olen palautunut siitä lenkistä viiden päivän ajan. En olisi koskaan uskonut, että tuollaiset lenkit tuntuvat saavutuksilta, mutta nyt ne todella ovat sitä.

Olen innoissani siitä, että fyysinen kunto kehittyy jatkuvasti vaikka pidänkin aivojen kuntoutumista paljon isompana asiana sekä työnä. Sen vuoksi olen innoissani fyysisen kunnon kehittymisestä, koska se antaa todella paljon energiaa myös aivojen kuntoutumiseen. Eli aivot tarvitsevat kuntoutuakseen happea ja sen vuoksi kunnon kehittäminen on isossa roolissa. Aivot tarvitsevat paljon happea palautuakseen saamistaan vammoista.

On ollut hieman outoa huomata mm. keskusteluissa, että saatan olla ensin mukana todella aktiivisestikin, mutta sitten väsymys saattaa iskeä yllättäen ja silloin on vain päästävä lepäämään. Sitä milloin väsymys yllättää, ei voi sanoa etukäteen. Joskus voin olla pitkiäkin aikoja keskittyneenä, mutta joskus lyhyenkin ajan jälkeen olen yllättäen ihan lopussa. Silloin en vain pysty tallentamaan asioita. Väsymisen ennakointi sosiaalisissa tilanteissa on täysin mahdotonta. Jos pystyn olemaan keskittyneenä pidempään kuin puoli tuntia niin silloin olen jo tyytyväinen, että kehitystä todella tapahtuu. Huomaan, että kokoajan pystyn olemaan pidempiä aikoja aktiivisena, mutta sillä on iso merkitys, että olenko lähiaikoina rasittanut fysikkaani tai aivoja paljon.

Nyt minun on keskityttävä täysillä toipumiseen ja annettava riittävästi aikaa palautumiseen, koska kuntoutuminen on minulle työtä 24/7.

-Jyrki

Kuntouksesta on ollut iso hyöty

Olen ollut neljän viikon ajan kuntoutuksessa, jossa olemme kuntouttaneet rapistunutta fysikkaani sekä vaurioituneita aivoja. Pidän erittäin tärkeänä, että kuntoutus aloitettiin  lähes heti kotiuduttuani, eli olin viikon kotona ja menin kuntoutukseen. Kuntoutusta oli joka viikko kuutena päivänä, joten puhutaan todella intensiivisestä kuntoutuksesta.

Huomasin isoa kehittymistä jo muutaman päivän kuntoutusjakson jälkeen. Sain heti jakson alussa huomata, että kaikkein isoin kuntoutusprosessi on aivojen kanssa, mutta fyysisen kunnon kuntoutuksella on tietenkin iso osa myös siihen. Huomattuani fyysisen kunnon jatkuvan kehittymisen se nostatti myös aivojen energiaa , jota kautta niiden  kuntoutumiseen tuli valtavasti hyötyä.

Toisella viikolla kiinnitin huomiota siihen, että kuntoudun hyvää vauhtia takaisin siihen kuntoon missä olen ollut, vaikkakin matkaa tuntuu edelleen olevan niin paljon etten uskalla edes ajatella lopullista aikaa mitä kuntoutumiseen menee. Silloin ajattelin, että tämähän on sellaista kuntoutusta, että minun kannattaa ottaa kaikki hyöty tästä projektista irti, koska täällä on alan ammattilaiset auttamassa kuntoutumistani. Silloin voisin jopa päästä vähintään siihen kuntoon missä olen ollut. Mm. neuropsykologin vastaanotolla kävimme sellaisia asioita läpi joita en koskaan ollut tullut ajatelleeksi saati sitten harjoitellut. Harjoittelimme muistamista sekä keskittymistä, jotka eivät ole koskaan olleet vahvuuksiani, mutta koin saavani niistä uusia inspiraatioita niiden kehittämiseksi jatkossakin.

Fyysisessä kuntoutumisessani suurimpana jarruna on selkään tehty luudutusleikkaus josta johtuu isot rajoitukset mitä en voi tehdä noin kolmeen kuukauteen. En saa juosta, tehdä raskasta kuntosalitreeniä jne. Rajoitukset estävät kuntoutumistani siten, että en pääse kuntouttamaan fysiikkaani vielä täysillä. Fysioterapeuttini sanoin, olenkin tällä hetkellä fyysisesti niin hyvässä kunnossa kuin vain voin olla rajoitukset huomioiden. Lisäsin itse siihen vielä, että voisin olla paljon paremmassa kunnossa, mutta rajoituksia on kunnioitettava.

Kaikki loppu palautteet olivat rohkaisevia, joten uskon tällä hetkellä täysin siihen, että voin kuntoutua jos en samanlaiseksi kuin ennen niin ainakin lähelle sitä. Fysioterapeutti sanoi, että positiivisella asenteella saa paljon aikaan ja silloin luovuttaminen ei ole todennäköistä. Neuropsykologi sanoi, että hän tykkäsi siitä, että minulle sai sanoa suoraan asiat missä mennään ja suhtaudun silti realistisesti siihen, etten ole vielä täydessä kunnossa.

Nyt on siis noustu nykyiselle tasanteelle, joten tästä on hyvä jatkaa seuraavien askelmien kautta kohti seuraavaa tasannetta.

-Jyrki

Aivovamma pysäyttää

Olen maininnut aiemmissa teksteissä, että sain kolarissa aivovamman, mutta en ole aiemmin maininnut sitä, millaiseksi aivovammani luokitellaan. En edes tiennyt millaiseksi se on luokiteltu, enkä ymmärtänyt sen vakavuutta. Se ei aluksi ollut edes merkityksellinen ja fyysiset vammat tuottivat kovaa kipua, joten keskityin ajatuksissani enemmän fyysiseen palautumiseen. Nyt fyysiset kivut ovat vähentyneet huomattavasti, joten ajatus on tullut mieleeni, että mitähän minun aivoille kuuluu. Aivovamma on todellisuudessa se joka oikeasti hidastaa huomattavan paljon enemmän paluuta mm. töihin, auton rattiin ja muuhun arjen normalisoitumiseen. Se ei näy ulospäin millään tavalla, vain itse voi tiedostaa vamman läsnäolon. Mitään takuita ei ole olemassa, että aivovamma paranisi koskaan täydellisesti.

Sain tällä viikolla tietää millaiseksi saamani aivovamma on luokiteltu. Se on luokiteltu keskivaikeksi aivovammaksi ja täytyy sanoa, että ensimmäiset lukemani asiat vammasta olivat todella lohduttomat. Mm. Wikipediassa lukee seuraavaa: "Potilaan tajunta on puolen tunnin kuluttua selvästi alentunut, mutta hän ei ole tajuton. Muistiaukko kestää kauemmin kuin vuorokauden, mutta alle viikon. Vammaa pidetään keskivaikeana myös mikäli aivojen kuvauksissa löytyy kallonsisäisiä muutoksia. Suurelle osalle jää pysyviä oireita, mutta täydellinen toipuminen on kuitenkin mahdollista." Olin tajuttomana koomassa 5 vuorokautta ja aivokuvauksissa oli löytynyt kallon sisäisiä muutoksia. Viimeinen hämärä muistikuva on kolari aamulta ja ensimmäinen muistikuva heräämisen jälkeen on kun äitini oli tullut veljeni kanssa katsomaan minua OYS:n teho-osastolle. Se oli iso hetki ja olin silloin sekaisin nukutusaineista ja voimakkaista kipulääkkeistä, mutta uskon, että se hetki on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Täytyy myöntää, että kohta "suurelle osalle jää pysyviä oireita" veti mielen ensimmäistä kertaa kolarin jälkeen oikeasti surulliseksi. Ajattelin, että pystynkö palaamaan töihin enään koskaan, opinko uusia asioita jne. Onneksi lause jatkui nimenomaan sanalla mutta. Sen varaan aion rakentaa toivon jatkossa ja pyrin tekemään toipumiseen kaiken mahdollisen mihin minulla on edes vähän mahdollista itselläni vaikuttaa. Aivovammasta toipumiseen vaikuttaa isosti myös ikä sekä oma positiivinen asenne ja aktiivisuus kuntoutukseen osallistumisessa. 

Selvimpiä oireita jotka ovat johtuneet aivovammasta ovat keskittymisvaikeudet, huono lähimuisti, voimakas väsymisen tunne sekä näköoireet. Näistä esimerkiksi huono lähimuisti on parantunut merkittävästi ja se onkin palautunut jopa paremmaksi mitä se on ollut keskivertotuloksissa. Olen pystynyt keskittymään hyvin, mutta mikäli aivot väsyvät, silloin yksinkertaisesti keskittyminen alkaa hieman herpaantumaan. Väsyminen on myös vähentynyt huomattavasti kuntoutusjaksolla ja pystyn sen vuoksi rasittamaan aivojani kokoajan uusilla ärsykkeillä. Näkötarkistus minulla on ensi viikon torstaina, joten siihenkin saadaan uutta tietoa.

Joka aamu herätessäni joudun tekemään valinnan siitä, että haluanko mennä tänään kuntoutumisessani eteenpäin vai olisiko tänään aika surra kohtaloani. Onneksi olen saanut tähän asti voimaa valita edellä mainitun, eli halun mennä eteenpäin ja toisaalta miksi en valitsisi sitä, koska ajattelen, että kun olen tähän asti päässyt niin miksipä en yrittäisi parastani myös jatkossa. 

Olen keskustellut paljon neuropsykologin kanssa ja hänen lausunnot ovat tuoneet isoa toivoa siihen, että voin todella palautua ennalleen. Hän on tehnyt useita muisti- ja tarkkaavaisuustehtäviä ja ne ovat menneet tähän asti hänen sanoja lainaten "tavattoman hyvin". Hänen mielestään tämän hetkinen tilanteeni voitaisiin luokitella jopa lievän- ja keskivaikean aivovamman väliin, mutta sen tarkempi määrittäminen on tässä vaiheessa liian ennenaikaista.

Jokatapauksessa olen ollut onnekas, koska sain ensiapua todella nopeasti onnettomuuden jälkeen. Mikään osa-alue aivoista ei vahingoittunut kokonaan ja pääsin nopeasti kuntoutukseen.

-Jyrki

Hyvä fyysinen kunto auttaa palautumisessa

Olen palautunut hyvällä vauhdilla suhteessa saamiini vammoihin ja olen jatkuvasti törmännyt samaan kommenttiin, että minun fyysinen kunto on auttanut todella paljon palautumisessa todella rajusta törmäyksestä. Itsellä ei ole aiemmin edes tullut ajateltua, että onko sitä hyvässä kunnossa, vaan olen rakentanut tietoisesti liikunnasta luonnollisen osan elämääni. Samalla tavalla kuten syömisen ja kaupassa käynninkin. Onhan ihminen luotu liikkumaan. Olen pyrkinyt aina harrastamaan mahdollisimman monipuolisesti, mutta jo aiemmat vammat ovat rajoittaneet liikuntaa monissa minulle tärkeissä lajeissa. On kuitenkin selvää, että jo kolari tilanteessa eri lihakset ovat estäneet isompien vaurioiden syntymisen.

Kävin eilen tapaamassa neuro psygologia ja hän kuvaili aivovammaani traumaattiseksi aksonivaurioksi joka tarkoittaa, että vaurioita on syntynyt laajalle alueelle aivoissa eli tällaisissa vaurioissa ei ole yksittäistä aluetta joka olisi esimerkiksi tuhoutunut täysin vaan vauriota on laajalla alueella. Hän sanoi, että tärkeimpiä asioita vammasta toipumiseen on lepo, mutta aivojenkin toipumiseen vaikuttaa merkittävästi fyysinen kunto, eli keho kuljettaa aivoihin jatkuvasti happea jolloin aivot jaksavat ottaa vastaan paremmin erilaisia ärsykkeitä sekä palautumaan paremmin levossa. Toipumisennusteeni on kuulemma hyvä, mutta toipumiseen pitää kuitenkin varata paljon aikaa.

Kävelemisen kehittymistä on ollut myös todella mielenkiintoinen seurata. Ensimmäisellä kerralla nousin seisomaan Eva-telineen avulla. Toisella kerralla kun nousin seisomaan tarkoituksena oli käydä kevyt kävelylenkki. Minulta kuitenkin lähti taju, koska olin nälkäinen ja nousin liian nopeasti. Intoa oli liikaa. Kolmannella kerralla kävimme jo kiertämässä osaston ympäri (n. 50 metriä) jne. Sitten kun siirryin jatkohoitopaikkaan, sain oman huoneen ja en ollut enää jatkuvan seurannan alla niin lähdin kokeilemaan, että voisinko käydä wc:ssä ilman tukea. Se onnistui. Illalla minulle oli tulossa vieraita joten päätin, että menen huoneen ovelle vastaan. Sekään ei tuntunut mahdottomalta joten ajattelin seuraavaksi, että käyn kiertämässä osaston jossain vaiheessa ilman tukea ja seuraavana päivänä kävimme sen kiertämässä. Jokaisella kerralla olo on ollut hieman hutera, mutta ajattelin, että "ei voi onnistua jos ei kokeile". Ensimmäiset kävelyt ulkoilmassa olivat noin 50 metriä pitkiä, mutta nyt kävelylenkit ovat kasvaneet jo yli kilometrin pituisiksi. Juuri ennen kolaria kävin juoksemassa noin 20: nen kilometrin lenkin, joten sinne on vielä matkaa, mutta uskon, että pääsen vielä tekemään samanlaisia lenkkejä.

Keskiviikkona minulla oli ensimmäinen treeni kuntosalilla fysioterapeutin kanssa ja sain välittömästi siitä uutta virtaa yrittää entistä enemmän. Se, että kroppa alkoi lämmetä ja sain vähentää pitkä hihaisen paidan päältä toi jo loistavan fiiliksen kroppaan joka heti osoittaa sen, että ihminen on todella luotu liikkumaan ja hyvään fyysiseen kuntoon kannattaa pyrkiä pääsemään.

Mielestäni ei tarvitse olla huippu-urheilija, tykätäkseen liikunnasta, koska se on kaikkien ihmisten syntymäetuus. Sitähän lähetään jo vauvana liikkeelle ja ollaan uteliaita ryömimisestä, konttaamisesta ja kävelemisestä. Tunnen itse tietyllä tavalla nyt samanlaista innostusta liikuntaa kohtaan ja olen iloinen siitä, että olen saanut jo rakennetusta fyysisestä kunnosta on paljon apua toipumiseen ja toivun sen ansiosta nopeammin.

Monipuolisesta liikunnasta on siis yllättäviäkin hyötyjä, joten olen varma etten lopeta liikuntaa koskaan jos minulla vain raajat liikkuvat edes vähän.

Aika parantaa haavat

Ensimmäset kolme viikkoa kuntoutumisessa jokainen päivä oli parempi kuin edellinen. Kotiuduin viime perjantaina, lähdin mökille, olin pystyssä aiempaa enemmän ja kävelin pidempiä matkoja mihin olin tottunut.Siitä sai totuuden siitä, että en todellakaan ole vielä kunnossa. Toki pystyn kävelemään ja tekemään joitakin lihaskuntoa kehittävää harjoitusta, mutta mm. selkä ja mieli väsyy todella nopeasti. Selän väsymiseen vaikuttaa sinne tehty iso leikkaus ja murtnuneet nikamat ja aivojen väsymiseen vaikuttaa aivovamma sekä voimakkaat kipulääkkeet.

Vammojen parantumiseen vaikuttaa tärkeimpänä asiana aika, lepo sekä kuntouttavat harjoitteet. Nyt on sellainen tilanne, etten voi lähteä kuntouttamaan itseäni liian aktiivisesti, mutta taas toisaalta, olen tottunut liikkumaan paljon ja tekemään erilaisia asioita joten kuntoutumiseen tarvitsen kärsivällisyyttä ja minun täytyy kuunnella kroppaani huolellisesti.

Monet ovatkin jarrutelleet minun menemistä todella paljon ja se on tietyllä tavalla hyväkin asia, mutta olen huomannut tässä lyhyessäkin ajassa, etten voi liikaa jäädä kuuntelemaan varoituksia ja jarruttelua, koska helposti ajatus kääntyy siihen etten tee sitten niitäkään asioita joita jo voin ja saankin tehdä. Silloin minun on todella täytynyt hakea omasta mielestä energiaa ja positiivista ajattelua etten ole kuitenkaan niin huonossa kunnossa kuin monet ajattelevat, mutta kuitenkin muistaen sen etten ole niin hyvässä kunnossa kuin monet ajattelevat. Minun on itse tunnettava omat rajani sekä noudattaa ammattilaisten antamia ohjeita.

Tärkeimpänä asiana pidän oman ajattelun tervettä käyttämistä varsinkin nyt kun tässä on asiaa käynyt läpi ja tietyllä tavalla hyväksynyt realiteetit missä ollaan nyt ja millainen tuntemus huomenna pitäisi olla, että kuntoutuminen olisi mennyt eteenpäin. Tuntuu hyvältä kirjoittaa, että kuntoutuminen on jokatapauksessa mennyt koko ajan eteenpäin ja olen tapahtuneeseen nähden yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka välillä onkin ollut haastavia päiviä ja kipu ennenkaikkea selässä on ollut lähes sietämätöntä. 

Sanonta aika parantaa haavat pitää tässäkin asiassa paikkaansa täydellisesti, koska joihinkin vammoihin ei auta mikään muu. On luutumista sekä leikkaushaavojen parantumista jne. Mutta odotan innolla sitä päivää kun saan alkaa tekemään asioita normaalilla tyylillä, pääsen kuntosalilleni takaisin treenaamaan ja mahdollisesti jo juoksemaan. Se meneekö siihen kuukausi, kaksi kuukautta, puoli vuotta, vuosi tai mitä tahansa niin on mielestäni merkityksetön. Tärkeintä on tietää se, että kaiken mennessä putkeen näiden asioiden tekeminen voi olla mahdollista. Ne antavat minulle voimaa varsinkin nyt kun olen siinä kunnossa, ettei enää isoja harppauksia kuntoutumisessa tapahdu päivittäin. Vaikka isoja harppauksia kuntoutumisessa ei tapahdu, olen siitä todella kiitollinen, että olen edelleen elämässä mukana ja mikään paikka ei ole halvaantunut. Molemmat vaihtoehdot olivat kuitenkin lähempänä kuin itse ehkä koskaan tulen edes ymmärtämään.

PS. kuva on tapahtuma paikalta kun pelastus henkilökunta oli tullut paikalle.

-Jyrki

Tänään kotiin

Kuinka uskomattomalta ja hienolta se tuntuukaan, että pääsee pois sairaalasta. Useat läheiset ihmiset varautuivat vammat kuultuaan usean kuukauden sairaala vierailuihin, mutta nyt kolarista on kulunut tasan kolme viikkoa, joista olen ollut nukutettuna viisi päivää. Itse olen kokoajan pyrkinyt asettamaan jokaiselle päivälle uuden tavoitteen ja olen tehnyt kaikkeni päästäkseni niihin sekä pääsisin mahdollisimman nopeasti sellaiseen kuntoon, että voin jättää sairaalan pölyt taakseni.

Pääsen takaisin näkemään normaaleita asioita joista ennen ei osannut nauttia, mutta nyt kun olen käynyt mm. kävelemässä pihalla, se tuntuu hienolta. Normaalit asiat tuntuvat uudelta joita jokainen voi kokea päivittäin, saa haistaa raikasta ilmaa ja tuntea erilaisia säävaihteluita jne. Nämä ovat asioita joita ei tule tavallisesti edes ajateltua, mutta silloin kun kokee omaa elämää mullistavan asian tai tapaturman niin ikäänkuin perspektiivi hieman laajenee ja niitä alkaa oppia arvostamaan.

Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja olen sitä mieltä, että siihen kannattaa panostaa, kannattaa nauttia niistä asioista mitä on ja mitä on saanut, ei tarvitsekkaan miettiä mitä minulla voisi olla lisää tai mitä pitäisi pyrkiä saamaan lisää. Mielestäni sitä kautta voi nauttia elämästä ja jokaisesta hetkestä.

Huomasin itse läheisten sekä ystävien tuen äärimmäisen tärkeäksi, että ylipäätään pystyin nousemaan ylös ja miettimään paluuta takaisin normaaliin elämään. Se tuki on ollut äärettömän suuri ja haluasin sanoa kaikille sairaalassa vierailleille ystäville sekä muille jotka ovat eläneet mukana vaikeimmilla hetkillä ison kiitoksen.

Nyt kun ajatukset ovat alkaneet selviytymään, ole miettinyt yhden hoitajan sanoja joka sanoi minulle, että "Jyrki, sinä olet saanut elämälle uuden mahdollisuuden". Sitä se todella, uusi mahdollisuus. Nyt olen alkanut sisäistämään sen, että elämä on todella kertakäyttöinen ja jokaista päivää pitää pystyä arvostamaan isosti. Jokainen päivä on elämisen arvoinen. Voiko jokaisesta päivästä nauttia? Mielestäni voi ja se on suurimmaksi osaksi omasta asenteesta kiinni.

Nyt on aika nauttia jokaisesta päivästä. Satoi tai paistoi.

-Jyrki

Uusi elämä silmänräpäyksessä

Oli perjantai 1.8.2014 ja olimme nukkuneet Artun ja Mikon kanssa yö leirintäalueella Ruotsin Tjärnabyssä, meillä oli tarkoitus suunnata moottoripyörämatkamme Norjan Lofoottein saaristolle ja nauttia alämästä ja moottoripyöräilystä. Reissu oltiin sovittu Artun kanssa edellisenä viikonloppuna ja Mikon reissuun lähtö varmistui keskiviikkona 30.7.

Söimme aamupalan, juttelimme mukavia aamupalan yhteydessä, suunniteltiin päivän reittiä, kävimme tankilla ja samalla kerralla tarkistimme renkaat ja pyörän kunnon yleisesti. Seuraavaksi yöksi määränpää meillä olikin sitten Mo i Rana Norjassa jonne oli matkaa vielä reilusti jäljellä. Tiesimme, että Norjassa on tulossa vastaan hyviä teitä, mahtavia mutkia ja hienoja maisemia.

Tankattuamme pyörät lähdimme ajamaan Tjärnabystä eteenpäin mutkittelevaa tietä pitkin, jossa oli järvi tien vieressä. Sitä ajaessamme ja mutkiin kaartaessa mieleeni tuli ajatus, että mitähän lie siellä Norjassa on vastassa kun tämäkin on jo niin kivaa. Kallistaa moottoripyörä mutkaan ja heti perään toiseen mutkaan joka kääntyi eri suuntaan jne. Ajattelin, että tämän takia motoristit jäävät koukkuun moottoripyöräilyyn.

Sitten tuleekin vastaan kohtalokas mutka ja ajoin pyörälläni jostain ihmeellisestä syystä ulos mutkassa. Ajatuskatkos, epäluottamus moottoripöyrään tai mikä tahansa, mutta pyörä suistui ulos tieltä kohti sammaloitunutta kalliota ja PUM. Reissun päätepiste tulikin vastaan nopeammin mitä olin suunnitellut. Lensin pyörän selästä välittömästi pois noin 20 metrin päähän, löin pään todella rajusti maahan sekä keskivartalo sai vakavia osumia, selkäranka irtosi sijoiltaan jne. Taju lähti välittömästi ja kaikki mitä kirjotan tähän on muiden ihmisten kertomia tilanteita tapahtuneesta. Arttu oli huomannut kypäräpuhelimesta, että nyt on yksi puhelin mykkänä ja hän alkoi välittömästi kysymään, että onko Jyrki langalla. Ei kuulunut mitään vastausta. Reissukaverit arvasivat heti, että nyt on yksi kaveri ajanut ulos ja on  käännettävä ympäri. Pojat tulivat paikalle nopeasti, mutta kuin ihmeen kaupalla sitä ennen oli paikalle kerennyt tulemaan Lofooteilta kotoisin oleva sairaanhoitaja. Hän hoiti tarvittavan ensiavun, sanoi pojille, että puhukaa Jyrkille ja pojat puhuivat. Kertoivat mitä on tapahtunut ja sanoivat, että tulen vielä kuntoon. Sen jälkeen paikalle tuli ambulanssi, mutta he huomasivat, että tämä kiireisempi tapaus ja pyysivät paikalle helikopterin.  Helikopteri lennätti minut Umeån sairaalaan ja siellä alkoi välittömästi hoitotoimenpiteet. Minulta oli puhjennut perna joka vuosi verta jatkuvasti, se piti poistaa. Lisäksi selkärangasta oli murtunut nikama sekä kaksi nikamaa oli siirtynyt sijoiltaan, noin 7  kylkiluuta oli murtunut, olin saanut jonkinasteisen aivovamman ja muita pienempiä ruhjeita lähinnä käsiin ja keskivartaloon. Ilmassa oli sekavia tunteita, selviääkö Jyrki hengissä tai mikäli selviää niin pelaako kaikki raajat. Selkä vaati välitöntä operointia, että minut olisi mahdollista saada vielä joskus ominvoimin liikkeelle, perna vaati välittömän leikkauksen ja poiston, koska pernan verenvuoto oli niin rajua, että vaarana olisi vuotaminen kuiviin.

Kaikki operaatiot onnistuivat hyvin ja suunnitelmien mukaan. Perna poistettiin, selkärankaa tuettiin metallilevyillä ja aivoihin laitettiin mittari jolla voidaan jatkuvasti seurata aivopainetta. Olin nukutettuna Umeåssa viisi päivää, jonka jälkeen minut siirrettiin lentokoneella Oysiin teho 1 osastolle. Umeåssa minua hoidettiin parhaalla mahdollisella tavalla ja olenkin saanut läheisiltäni kuulla, että pääsin onnekseni hoidettavaksi heti alkuun Euroopan parhaaseen sairalaan. Olenkin siitä äärimmäisen kiitollinen, että satuin olemaan Pohjoismaissa matkalla ja että hoidot onnistuivat niin täydellisesti.

Monet pienet vammat tuntuvat nyt mitättömiltä, sekin että olen tehnyt tämän blogin polvivammani vuoksi tuntuu olemattomalta sen rinnalla, että olen elossa ja voin kävellä sekä taputtaa käsiä. Tästä kuntoutuminen kohti normaalia elämää voi alkaa.

Onko motivaatio säilynyt?

Voin kertoa heti alkuun, että kyllähän motivaation säilyttäminen on haastavaa kun yksinkertaisesti ei nää mitään parantumisen merkkejä. Tätä voi verrata siihen, että yrität unessasi juosta jotain pakoon ja jalat eivät vain yksinkertaisesti liiku.

Nyt sain kuitenkin lisäkipinää ja uskoa siihen, että tästä tulee vielä hyvä, koska kysyin Tolppasen Oonalta hänen polvivammastaan. Hänen polvi on leikattu 4 kertaa ja vammat ovat hyvin samankaltaisia kuin minulla tai oikeastaan huomattavasti rankemmat.

Pystyn kuitenkin tekemään asioita paljon, juoksemaan, kävelemään, uimaan, käymään kuntosalilla ja muitakin asioita. Nyt kuitenkin fiilis on se, että taidan mennä leikkaukseen ja poistetaan kierukka. Todennäköisesti menen samalle lekurille joka on jo aiemmin tuota operoinut ja tietää mitä siellä on.

Motivaatio kuntoutukseen on välillä ollut koetuksella, mutta niinhän se on aina elämässä. Tekipä sitten mitä hyvänsä. Sen säilyttämiseen pitää muistaa harrastaa riittävästi liikuntaa, syödä terveellisesti ja mikäpä sen tärkeämpään kuin riittävä lepo. Nämä perusasiat kun on kunnossa sitä jaksaa paljon paremmin ottaa vastaan vaikeitakin asioita elämässä ja suhtautumaan niihin positiivisesti.

Neljäs ja viides operaatio lähenee

Kyllä, se on totta ja näyttää siltä, että ne todella on vastassa. En näe enää oikein muuta mahdollisuutta siinä. Tänään kävelin töissä ihan normaalisti ja yhtäkkiä viiltävä kipu iski polveen. Tiesin heti mistä oli kyse. Sama kipu ja sama tilanne on toistunut viimeisen 9 kuukauden aikana kymmeniä ellei jopa satoja kertoja. Polvikierukan repaleinen palanen luiskahtaa nivelrakoon ja aiheuttaa lukko-oireen polveen. Lukko-oireen voi aiheuttaa myös nivelruston irtopalaset, mutta epäilen itse äärimmäisen repaleiseksi päässyttä kierukkaa. Samaa epäilee myös polveani operoinut lääkäri.

Olen kuntouttanut polveani ja jalkojani todella aktiivisesti viimeisen puolen vuoden aikana, mutta nyt olen joutunut toteamaan, ettei pelkkä kuntoutus enää riitä. Se on tosiasia jota en valitettavasi pääse karkuun. Polven tukemiseen äärimäisen tärkeät pienet stabiloivat lihakset ovat kunnossa ja olen keskittynyt niihin tekemällä mm. yhden jalan kyykkyjä tasapaino tyynyllä sekä erilasia staattisia pitoja hyödyntäen. Treenistä on hyötyä ja siitä on paljon hyötyä. Sitä olisi tyhmää lähteä kiistämään, mutta yksistään se ei enää riitä. Kierukka on valitettavasti niin repaleinen.

Lähetin tänään ortopedilleni sähköpostin ja kerroin, että polvi ei yksinkertaisesti ole kunnossa ja etten ole pystynyt palamaan harrastamieni lajien pariin kuin hetkittäin. Polvi on välillä ollut oireeton jopa kuukauden, mutta se on ollut maksimiaika. Yleensä se menee lukkoon kerran tai kaksi kertaa viikossa. 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Vaihtoehtoina on ortopedin mukaan, että tehdään merkittävä kierukan poisto ensiksi ja kierukan siirrännäinen tehtäisiin erillisenä operaationa myöhemmin. Tiedän, että kierukan poiston jälkeen kipu ja lukko-oireet poistuisivat, mutta silloin polvesta lähtisi "iskunvaimennin" kokonaan pois jolloin polviniveleen alkaisi iän myöten tulemaan kulumaa. Kierukan siirrännäisen laitto olisi myös iso operaatio ja joutuisin jälleen kävelemään useita viikkoja kyynärsauvojen kanssa, mutta siirrännäisellä saatettaisiin säästää myöhemmällä iällä tehtävä polven tekonivelen asennus.

Kuinka säilytän motivaation päivästä toiseen

Joudun usein kohtaamaan ajatuksen, että miten säilytän motivaation kuntouttamiseen ja samaa asiaa joudutaan pohtimaan myös normaalissakin elämässä arjen asioita tehtäessä. Varsinkin silloin ajatus nousee pintaan kun näkyviä tuloksia ei tule, on vain usko siihen, että kyllä tämä tästä kun jaksan vaan jauhaa tätä juttua päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen jne. Tulee päiviä jolloin ei vain jaksa tehdä asioita, eikä välttämättä ole mitään sykähdyttävää saanut aikaiseksi vähään aikaan. Minun luonteeni vaatii kokoajan tekemistä ja tylsistyn jos on hetkiä etten saa mitään näkyvää aikaiseksi. Tiedän, että kuntoutusta pitäisi tehdä, mutta tavoitteet tuntuvat silti kaukaisilta.

Edellisessä kirjoituksessa kirjoitin siitä, että olen heittänyt "pyyhkeen kehään" tämän kauden osalta ja keskityn vain kuntoutukseen. Sen voin jo tässä vaiheessa paljastaa kuntouttamisesta, että onhan se tylsää ja se jopa kuulostaa omaan korvaani jo todella ärsyttävältä. En haluaisi kuulla saatika sitten sanoa sitä sanaa. Tätä taustaa vasten motivaation säilyttäminen on äärimmäisen vaikeaa ja sen saaminen jokapäiväiseen arkeen on haasteellista. Olen miettinyt motivaation säilyttämiseen yksinkertaisen kaavan johon vaadin päämäärän ja tavoitteen sekä keinot miten tavoite on helpompaa pitää mielessä.

Jouduin miettimään uuden tavoitteen, koska pidän sitä ajatusta realistisena, etten välttämättä enää palaa kaukaloon. Toki se on haave ja yksi tavoite, mutta jos se onnistuu niin tavoitteet on todella täyttyneet ja jopa ylittyneet. Tavoitteena minulla on alkaa kehittämään omaa kuntoa, elämään terveellisesti sekä keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Asetin tavoitteeksi nostaa hapenottokykyä 5%:lla kesäkuuhun mennessä. Käytän tätä menetelmää myös muihin tavoitteisiin jotka olen elämälle asettanut. Miten siis pääsen näihin tavoitteisiin?

1. Nuku vähintään 8 tuntia yössä: 

Ei ole mitenkään sattumaa, että ihmisiä suositellaan lepäämään riittävästi. Levätessä tai paremmin sanottuna nukkuessa kroppa alkaa palautumaan päivän rasituksesta ja aivot alkavat palautua seuraavaa päivää varten. Tämä on ensimmäinen askel joka pitää laittaa kuntoon motivaation ylläpitämiseen. 

2. Syö säännöllisesti ja terveellisesti:

Toinen äärimmäisen tärkeä askel. Säännöllinen ruokarytmi ja terveellinen ruokavalio auttavat siihen, että voit nukkua hyvin ja jaksat arjessa. Älä näännytä itseäsi liian vähän energialla vaan syö kohtuullisia aterioita 6 päivässä. Päivän aikana on hyvä syödä vähintään 3 lämmintä ateriaa, aamupuuro on hyvä, lämmin lounas ja lämmin päivällinen. Aamupala on päivän tärkein ateria joka tulee olla runsas.

3. Liiku säännöllisesti:

Säännöllinen liikunta pitää kropan vireessä, laittaa endofiinit liikkeelle ja antaa sitä kautta huomattavan paljon enemmän aihetta positiivisuuteen.

4. Aseta tavoite ja pidä se kirkkaana mielessä

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Matkan aikana tehdään tavoitteen saavuttaminen mahdolliseksi mikäli tavoite pysyy kokoajan tiukasti mielessä. Jos tavoite pääsee hämärtymään jossain vaiheessa, on se kaivettava uudelleen ja uudelleen esille. Sen vuoksi iso tavoite voi olla jossain kauempana, vuosien päässä, mutta suunnitelmat pitää jakaa pienempiin osiin jotta tekeminen pysyy kokoajan tuoreena. Pitää miettiä ensin iso tavoite, sitten jakaa se vuositasolle, kuukausitasolle, viikko tasolle ja lopulta päivä tasolle. On huomattavasti helpompi seurata tuloksia päiväkohtaisesti ja nähdä onnistumiset päivittäin. Mielikin pysyy tällöin positiivisena ja voi todeta helpommin, että olen tänään saavuttanut tavoitteeni. Sen pitää riittää, koska se on yksi osa isompaa tavoitetta.

5. Kunnioita aikatauluja

Tämä on ollut itselleni aiemmin elämässä kaikkein haasteellisin ja tämän vuoksi en ole välttämättä päässyt tavoitteisiin mitä olen asettanut. Sen vuoksi suunnittelin harjoituskalenterin seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty joten nyt pitää huolehtia vain siitä, että suunnitelmat toteutuvat. Olen aiemmin jopa inhonnut aikatauluja, mutta nyt olen ajatellut etten voi päästä tavoitteisiin jos en näitä kunnioita.

Miksi asetin ensimmäisiksi asioiksi riittävän levon, säännöllisen ruokailun ja säännöllisen liikunnan vaikka olisin voinut hyvinkin asettaa tärkeimmäksi asiaksi tavoitteen asettamisen?

 Perusasioiden tulee olla kunnossa ja niillä rakennetaan pohja kaikelle tekemiselle. Ihminen ei ole kone ja jaksa keskittyä päämäärään mikäli kroppa alkaa haraamaan vastaan. Olen kokenut elämässä tai tarkemmin sanoen viime syksynä edellisen kerran ylikunnon tai kropan ylirasitustilan. Silloin kaikki toiminta alkoi sakkaamaan ja tulosta ei syntynyt vaikka kuinka yritti. Sen vuoksi tulee levätä riittävästi palautuakseen päivän rasituksista, sen vuoksi tulee syödä riittävästi ja terveellisesti saadakseen energiaa päivittäisten suoritusten tekemiseen ja sen vuoksi pitää liikkua säännöllisesti, että fysiikka jaksaa ottaa vastaan päivittäiset rasitukset. 

Pyyhe kehään

Tein sunnuntaina äärimmäisen vaikean, viiltävän ja pitkään mietityn päätöksen tätä kautta koskien. En aio pelata tällä kaudella enää. Päätöstä on joutunut kypsyttelemään todella paljon ja uskoin siihen, että vielä maaliskuussa voisin kokeilla taikaisin kaukaloon. Kaiken järjen mukaan päätös olisi pitänyt uskaltaa tehdä jo aiemmin, mutta se on jäänyt vielä tekemättä. Sitä on jotenkin vaan ajatellut, että kyllä tämä tästä paranee, mutta en enää usko siihen. Se ei nimittäin nyt oikein parane. Kävin viime viikon torstaina jälleen lääkärin vastaanotolla, koska nivelkierukka on jälleen alkanut lipsahtamaan polven nivelrakoon jopa nukkuessa ja kävellessä normaalisti. Lääkäri ei suositellut leikkausta sen vuoksi, ettei tarvitsisi poistaa kierukkaa ja hän epäilikin, että se on seuraava toimenpide mitä siihen voidaan tehdä. Tiedän, että voisin sen poiston jälkeen alkaa pelaamaan taas ja se ei enää häiritsisi, mutta ehkä olen kaukaa viisas ja jätän leikkauksen pois vaihtoehdoista. Nimittäin jos kierukka poistettaisiin polvesta, lähtisi polviniveleltä "iskunvaimennin" pois ja nivel pääsisi iskeytymään käsitykseni mukaan luuta vasten. Se taas aiheuttaisi kulumaa polviniveleen ja iän myöten se tultaisiin vaihtamaan tekoniveleen. Siihen sanon mielellään, että ei kiitos!

Nyt kun päätös on tehty ja aion käydä kuntosalilla, hiihtelemässä ja juoksemassa olo on toisaalta helpottunut, mutta toisaalta hyvinkin haikea. Jääkiekko on kuitenkin se laji josta tykkään kaikkein eniten, kaikki harjoitteleminen on tähdätty nimenomaan jääkiekkoa ajatellen. Tiedän kuitenkin sen, että tulee ensi kausi ja sitä seuraava kausi niinkuin Tuomas Virkkunen maalailee Atletico Madridista. Uskon kuitenkin siihen, että ensi kaudella olen mukana. Mutta kokonaisuudessaan motivaatio harjoittelemiseen on nyt löydettävä jotenkin muuten. Se on haastavin, koska tarvitsen aikataulun ja tavoitteen siihen, että olen kunnossa. Onko vaarana, että jään makaamaan enkä enää harjoittele riittävästi ja kehitä itseäni?

Ei se ole vaihtoehto, motivaatio pitää joskus löytää uudelleen uudelta väylältä ja siitä kerron seuraavassa.

Luistimet jalkaan

Ettei tämä blogi kirjoittelu menisi täysin sellaiseksi, että saisi sellaisen kuvan etten voi tehdä mitään mistä nautin niin kirjoitan tähän väliin vielä hieman fiilistelyä siitä mitä voin tehdä tai pikemminkin mitä uskallan nyt tehdä. Polvihan on silti siinä kunnossa, että monet äkilliset kierto liikkeet aiheuttavat siihen lukko-oireita, mutta ottamalla sen huomioon ja toimimalla varovasti voin käydä mm. höntsäämässä. Kerron jatkossa kuitenkin lisää siitä mitä on tapahtunut, mutta hyvä on kirjoittaa myös siitä mikä on tilanne tällä hetkellä.

Eli kävin eilen lauantaina ja tänään höntsäämässä ja yleensäkkin luistimilla ensimmäistä kertaa edellisen loukkaantumisen joka tapahtui tammikuun 8 päivä. Fiilis kyllä oli taas taivaallinen. Sellainen, että voin kuitenkin tehdä jotain. Samalla kokeilin monia erilaisia liikkeitä miten voisin samalla kuntouttaa sitä ja tein kuntoutusharjoituksia samalla. Mm. potkin vauhtia ja menin oikean jalan varassa kyykky asentoon mutkitellen kiekon kanssa. Lisäksi laitoin lumipallot noin 1,5 metrin etäisyydelle toisistaan ja kiersin kahdeksikkoa kuljettamalla kiekkoa samalla. Tämä harjoittelu oli todellista pelitilanne harjoittelua, mutta kuitenkin yksin jolloin kontaktitilanteet ei olleet mahdollisia. Kyseinen harjoitus tuntui hyvältä ja sain tuntumaa matalaan luisteluasentoon ja erilasiin käännöksiin. Tätä tehdessä tein huomion, että voin mahdollisesti palata kentälle ilman leikkaustakin mikäli opettelen uudenlaisen luistelutyylin.

Eilen pelatessamme höntsyä nuorten poikien kanssa huomasin, että luistelunopeuteni on todella kadonnut kokonaan. Se oli todella tönkköä pötkimistä. En pärjännyt nuorille pojille luistelussa tai en uskaltanut yrittää niin paljon mitä se olisi vaatinut. Nopeus joka aiemmin on ollut selkeä vahvuuteni on tällähetkellä kaukana normaalista, mutta uskon sen löytyvän määrätietoisella harjoittelulla ensin kehittäen lihaskuntoa jalkoihin. Silloin on mahdollista saada tukevat lihakset reagoimaan terävämpiin luistelupotkuihin niin, että polvinivel ei pääse aiheuttamaan liiallista painetta polvikierukkaan jolloin se pääsee karkaamaan polven nivelrakoon.

Kohta tulee lisää edellisistä operaatioista :D

Taasko se meni!!?

Oli kesä 2013 ja kaikki oli hyvin tai niin ainakin kuvitellut. Jalassa ei ollut tuntunut kipua moneen vuoteen, olin muistanut edelleen kuntouttaa jalkaa aktiivisesti ottaen huomioon tasapainoa kehittävät liikkeet jne. Pystyin jälleen harrastamaan lajeja joita en moneen vuoteen ollut harrastanut, edellisenä talvena olin päässyt laskemaan lumilaudalla ja moneen vuoteen aidosti nautin siitä. Kävin jopa alpeilla, mutta siitä reissusta ei tässä postauksessa sen enempää. Aloitin rullalautailun uudelleen ja nautin siitä, nautin ennenkaikkea rullalautailun tunnelmasta joka on todella poikkeuksellinen. Pelattiin porukalla säbää taas ja sain olla niissä mukana. Nautin siitä kun pelattiin kavereiden kanssa aurinkoisessa ilmassa hyvällä fiiliksellä. Pidettiin hauskaa, oltiin yhdessä. Mitä muuta ihminen kaipaa.

Tämä oli se kesä, jolloin uskalsin vihdoin sanoa sen ääneen "mun polvessa ei ole ollut mitään vikaa enää moneen vuoteen". Sanoin sen kerran kun pelattiin poikien kanssa kotipihalla. Sanoin sen uudelleen kun mentiin taas kavereiden kanssa pelaamaan pihalle. Olin hyvällä tuulella siitä ja nautin urheilemisesta, sitä tunnetta ja fiilistä ei ollut oikeasti ollut moneen vuoteen. Aina oli jossain takaraivossa ollut se tunne kun polvi menee lukkoon. En pelännyt sitä vammaa enää. Ja niin se tapahtui, olin juuri tullessa kentälle sanonut ettei ole ollut polven kanssa ongelmia. Kuljetin palloa kentällä, tein vartaloharhautuksen, vaihdoin suuntaa ja samalla polvi vääntyi ja naks. Täysin normaali tilanne. Vastaavia tilanteita oli ollut edellisen leikkauksen jälkeen satoja ja taas satoja. Ei kontaktia, ei kosketusta toiseen. Silti se hajos. Ajattelin heti, että se oli sitten siinä. Jäin hetkeksi paikoilleni seisomaan ja silmät hakivat heti lähintä penkkiä Se oli noin 5 metrin päässä. Mietin, että miten pääsen tuonne, koska ei tämä jalka kanna yhtään. Yritin kinkata yhdellä jalalla, mutta sekin tuotti viiltävää kipua polveen. Seisoin hetken ja hammasta purren raahauduin tipuaskelilla penkille. Pelikaverit kysyivät, että mikä Jykälle tuli. Totesin vain, että tais vähän polvi taas hajoilla. Sen kesän pelit oli sitten siinä. Kokeilin vielä muutaman kerran olla mukana, mutta ei siitä tullut enää mitään. Sitä vain pelkäsi kokoajan, että jos se taas menee. Ja se menikin, se meni normaalisti kävellessä, sitä ei voinut enää edes ennakoida. 

Niin siinä kävi niinkuin todella usein käy, että kun kuvittelee jonkun asian olevan kunnossa, laiskistuu, kuvittelee ettei tarvitse enää tehdä asialle mitään. Niin kävi nytkin. Olin viimeisen kolmen kuukauden aikana kuntouttanut jalkaa normaalia vähemmän, olin vain tehnyt asioita mistä nautin, pelannut, skeitannut, lenkkeillyt jne. Mutta unohdin välttämättömän asian. Unohdin kuntouttamisen. Sen tärkeimmän työn mikä vaikuttaa kestämiseen. En ollut pitänyt huolta jalkojen lihaskunnosta. Siihen asti tehdyn aktiivisen kuntouttamisen ansiosta olin pystynyt harrastamaan kaikkia eri asioita. Nyt iso osa niistä oli taas viety pois. Tiesin, että uusi leikkaus on taas edessä, ehkä jopa viimeinen operaatio mitä tuolle voi tehdä.

Pelissä mukana!

Fiilis oli huikea, hymyä tai oikeastaan naurua oli vaikea pidätellä kun luistelin ensimmäistä kertaa varusteet päällä kaukaloon. Olin odottanut tätä hetkeä kauan, olin kuntouttanut itseäni hyvin ja tunsin, että olen kunnossa. Olin valmis taas pelaamaan. Luistelu tuntui taas hyvältä! Voima ja nopeusharjoittelut olivat tuottaneet hyvin tulosta, pysyin pelin tempossa kiinni. Luistelu itseasiassa tuntui kevyemmältä mitä se oli koskaan aiemmin tuntunut. Tai ainakaan moneen vuoteen se ei ollut tuntunut niin hyvältä. Olin fiiliksissä. Olihan polvivamma muistuttanut minua kuitenkin säännöllisin väliajoin kahden vuoden ajan. Ainoa mikä tuntui poikkeukselliselta oli tuntuma kiekkoon. Sen ymmärsikin tottakai, koska en ollut sitä harjoittellut. Ainoastaan olin harjoitellut laukausta levyn päältä.

Tietenkin sitä luisteli aluksi vähän varovaisemmin, kääntyi rauhallisemmin jne, mutta silloin tuntui että voi taas elää täysillä. Se tuntui kaikkein hienoimmalta. Hieman polvessa kuitenkin tuntui, että leikkaus oli vasta tehty. Pieni epäilys oli ettei se välttämättä kestä kuitenkaan täysipainoista urheilua.

Kestikö se niin kirjoitan siitä seuraavassa postauksessa..

Kuntouttamisen askeleet

Laskin kuntouttamisen aloittamisen kolmeen eri askeleeseen. Ensimmäisenä askeleena liikkuvuuden palauttaminen, toisena lihaskestäväyyden palauttaminen ja kolmantena voiman sekä nopeuden palauttaminen. Ensimmäistä osiota avasinkin jo edellisessä kirjoituksessa joten en käy sitä tässä enään läpi.

Käynnistin toisen jakson kuntouttamisessa kuuden viikon liikkuvuus harjoitteiden jälkeen ja aloin palauttamaan lihaskestävyyttä kuntosalilla. Olin jo tietoinen, että reisilihasten vahvistaminen oli oleellisin osa vamman palautumisesta. Sempä vuoksi treenasin kuntosalilla jalkoja kaksi kertaa viikossa ja muuta vartaloa yhden kerran. Ensimmäisillä kerroilla riitti, että teki liikkeet ilman painoja mutta kahden viikon harjoittelun jälkeen sain lisätä painoja ja lihaskunto alkoikin palautumaan todella nopeasti.

Kuntouttavassa treenaamisessa korostui jarruttavan harjoittelun merkitys, eli liikkeen palautus tuli tehdä huomattavan paljon hitaammin kuin voittava eli varsinainen työliike. Lisäksi piti ottaa huomioon tasapainoa kehittävät liikkeet kuten kyykky tasapaino laudalla tai tasapaino tyynyllä. Tasapainoa kehittävät liikkeet nimittäin aktivoivat polvesta nimenomaan polven sisäisiä pieniä lihaksia jotka tukevat polvea. Fysioterapeutit yleensä korostavat juuri näitä liikkeitä ja ei ehkä vähiten sen vuoksi, että näitä liikkeitä on vähän turhauttava tehdä, koska tulokset eivät ole näkyvissä kovinkaan nopeasti.

Tässä vielä ohjelma mitä tein silloin, mutta tämä on ainoastaan mieleni muistista joten ihan täydellisesti en sitä muista.

Kuntopyörä 15 minuuttia
Askelkyykky 3 x 15
Reiden ojennus 3 x 15
Takareiden koukistus 3 x 15
Kyykky tasapainolaudalla 3 x 15
Reiden loitontajat 3 x 15
Reiden lähentäjät 3 x 15
Kuntopyörä 15 min

Treenauspäivät olivat maanantaina jalat, keskiviikkona ylävartalo ja keskivartalo ja perjantaina taas jalat. Tällä tyylillä treenasin yhdeksän viikon ajan eli treenijakson lopussa oli aikaa leikkauksesta oli kulunut 20 viikkoa joten jalka alkoi jo kestämään jotenkuten. Äkkinäisiä kiertoliikkeitä piti kuitenkin vielä välttää.

Edessä oli kuitenkin vielä uusi kahdeksan viikon jakso, jolloin alettiin palauttelemaan voimaa ja nopeutta. Voimaa treenasin edelleen kuntosalilla ja hyvin pitkälle samalla teemalla, mutta lyhentäen sarjoja ja lisäämällä painoja.

Seuraavassa lisää miltä tuntui aloittaa luistelu

Leikkaus ja polven kuntouttaminen

Oli maanantai aamu 15.2.2010 kun menin ODL:ään elämäni ensimmäiseen polvileikkaukseen. Olin kuullut kauhutarinoita selkäydin puudutuksesta ja nukutuksesta. Selkäydin puudutuksessa ei kuulemma tunto karkaa kokonaan leikkauksen aikana jne. Nukutuksen jälkeen on kuulemma huonoa oloa ja ei välttämättä pääse kotiin samana päivänä. No enhän minä tiennyt kumpi vaihtoehto on parempi niin turvauduin anestesia lääkärin suositukseen ja otin nukutuksen. Jatkettiin sitten leikkaussaliin anestesia lääkärin kanssa ja vastassa oli kaksi todella avuliaan oloista sairaanhoitajaa. Tuli fiilis, että olen turhaan jännittänyt tätä leikkausta ja nämähän vaikuttaa hanskaavan tämän homman täysin. Hoitajat laittoivat kanyylin vasempaan ranteeseen, kyselin kokoajan uteliaana mitä tästä toimenpiteestä seuraa. He kertoivat, että käsi alkaa tuntua aluksi "turralta" ja kohta pimenee valot kokonaan. Niin kävi ja totesin vielä, että nyt tuntuu kuin sitä ainetta menee suoneen ja zzzzz.... taju lähti todella nopeasti.

Leikkauksen jälkeen hoitaja tuli herättelemään syvästä unesta ja kyselemään vointiani. Sanoin, että voinko vielä hetken nukkua ja sain luvan. Jalassa olevat leikkaushaavat tuntuivat todella kipeiltä, jalka painavalta ja tönköltä, voimattomalta. Parin tunnin "päiväunien" jälkeen tuli toinen hoitaja kysymään, että olenko hereillä. Olin juuri herännyt ja kerroin, että olen nyt herännyt. -Tuntuuko, että voisit lähteä jo jaloittelemaan ja haukkamaan jotain syötävää. En tuntenut maatessani sitä kuinka sekaisin olin ja vastasin, että kyllä voisin lähteä jo liikkeelle. Nousin ylös, olo tuntui todella huteralta, todennäköisesti näytinkin sekaiselta. Katsoin hoitajaa silmiin ja hän katsoi minua, ehkä hieman pelokkaanakin, että eikai tuo oikeasti ole lähdössä liikkeelle. Hän kuitenkin sanoi lopulta, että ehkä on parempi vielä hetki levätä. Ja niin teinkin. Se oli parempi vaihtoehto.

Leikkaus oli kokonaisuudessaan onnistunut ja sain kuulla lääkäriltä mitä polveen oli tehty. Leikkauksessa oltiin huomattu se, että eturistiside oli katkennut niinkuin edellisessä tekstissä jo sanoin. Eturistiside tehtiin uudestaan takareidestä otettavasta jänteestä. Uudesta eturistisiteestä pitäisi tulla vieläkin vahvempi kuin alkuperäinen oli ollut. Lisäksi kierukka oli irronnot kokonaan ja jauhautunut nivelraossa hapsumaiseksi, eli se ei käytännössä ollut enää ollenkaan toimintakuntoinen. Kirurgi oli kuitenkin leikkauksen aikana todennut, että yritetään korjata, koska kyseessä nuori kaveri. Hän kasasi kierukan kasaan ja ompeli sen uudelleen kiinni alkuperäiselle paikalle. Käsitykseni mukaan lähes poikkeuksetta vastaavassa tilanteessa kierukka oltaisiin poistettu kokonaan. Olin kuitenkin toiveikas ja tyytyväinen, että tästä alkaa uusi aikakausi lepäämisen ja kuntoutuksen kautta ehjän polven kanssa toimimiseen.

Leikkauksen jälkeen menin kotiin viettämään kuuden viikon sairauslomaa. Ensimmäinen yö oli todella ihmeellinen. Näin unta, että olin hyppimässä trampoliinilla ja joku heitti pallon sinne. Minä sitten potkaisemaan unessa olevaan palloon oikealla, eli leikatulla jalalla ja niin oikeastikin. Se kipu mikä siitä tuli oli todella kova ja olen miettinyt, että onko se yksi asia tämän blogin aloittamiseen. 

Polvea ei saanut taittaa seuraavan kolmen viikon aikana yli 60 asteeseen ja siitäkin seuraavat kolme viikkoa maksimissaan 90 asteen taittuminen. No se ei tuottanut tuskaa, koska polvi oli sen verran jäykkä uuden eturistisiteen ansiosta ettei se olisi kyllä taittunutkaan. Varausta jalalle ei sallittu seuraavaan viiteen viikkoon. Sekään ei kyllä tuottanut vaikeuksia, koska jalka oli neljä viikkoa leikkauksen jälkeen kokoajan turvoksissa ja äärimmäisen kipeä jos sitä ei pitänyt kohoasennossa. 

Kuntoutuksen aloitin heti seuraavana päivänä, koska yksi hyvä ystäväni oli kertonut kuntoutuksen merkityksestä leikkauksesta parantumiseen. Aloitin fysioterapeutin antamien ohjeiden mukaan tekemällä selällään maaten jalkojen nostoja eri suuntiin mm jalan ojennus suorana x20. Tällä pyrittiin estämään etureisilihaksen täydellinen surkastuminen. Liikkeiden tekeminen tuntui turhauttavalta ja rasittavalta, koska huomasi samalla reisilihaksen surkastumisen lähes silmissä. Viiden viikon jälkeen reisilihaksen paikalla ei enää ollut käytännössä lihasta ollenkaan. Ainoastaan löysää nahkaa luun ymrärillä. Pidän kuitenkin äärimmäisen tärkeänä sitä, että kuntoutin jalkaa joka päivä ohjeiden mukaisesti. Sillä luotiin hyvät edellytykset kokonaisvaltaiseen palautumiseen.

Viiden viikon jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa kuntosalille treenaamaan, lähinnä polkemaan kuntopyörällä, koska muita liikkeita oli todella haastava tehdä. Polven liikkuvuutta tuli pikkuhiljaa lisätä. Nautin kuntopyörällä ajamisesta aidosti, se oli kuitenkin ensimmäinen oikea merkki siihen, että tämä kuntoutuminen alkaa oikeasti edetä. 

Kuuden viikon rajoitetun liikkuvuuden jälkeen sain alkaa koukistamaan jalkaa maksimiasentoihin. Sen vuoksi otin uudeksi kuntoututusmuodoksi vesijuoksun. Kahtena aamuna viikossa kuuden viikon ajan raahasin itseni uimahallille 6.30 vesialtaaseen. Aikaa vesijuoksuun otin ensimmäisellä viikolla 10 minuuttia, toisella ja kolmannella viikolla 20 minuuttia ja neljännellä, viidennellä ja kuudennella 30 minuuttia. Olisin mahdollisesti voinut ottaa pidempiäkin aikoja, mutta työt alkoivat klo 7.30 niin aikaa ei enempään ollut.

Seuraavassa osiossa kerron lisää kuntoutuksesta ja kesätreenaamisesta kohti unelma syksyä.

Alkusanat

Tervehdys!

Tämän blogisivun tarkoituksena on avata hieman eturistiside- ja  polvivammani eri vaiheita. Polvestani katkesi eturistiside vuonna elokuussa 2008 höntsy sähly peleissä. Silloin ei todellakaan ollu vielä tietoa mitä tai millainen operaatio tästä kokonaisuudessaan tulisi. En arvannut silloinkaan mitä ko. tilanteessa kävi kun tulin vaihtoaitiosta kentälle ja pääsin yksin läpi, vein maalivahdin sivuttaisliikkeeseen ja laitoin pallon rystyllä maalin kattoon.

Olin istunut vaihtoaitiossa ja aukaissut kengät tuulettaakseni hieman lämmenneitä jalkapohjia. Kaveri tuli vaihtoon ja huikkasi minulle "Jykä, mee kentälle". En ajatellut siinä tilanteessa kuin laittaa kengät jalkaan kun huomasin juuri, että meidän päädyssä ollut pyöritys oltiin vihdoin saatu päättymään ja joku sai iskettyä pallon pois alueeltamme keskialueelle. Huomasin tilaisuuden päästä yksin läpi kengät aukinaisena (höntsypelit niin ei niin vakavaa) ja ehkä saisin tehtyä maalin. Sain maalin tehtyä kuten edellä kuvasin, mutta aukinainen kenkä vääntyi huonoon asentoon jalassa ja taittui kengän kylki jalkapohjan alle. Kenkä pääsi luistamaan jalan alla siten, että jalka taittui polven kohdalta. Polvi taittui sisäänpäin, nilkka meni toiseen suuntaan ja koko painolla kaaduin polven päälle ja PUM.

Tunsin heti, että nyt sattui pahasti. Kelasin ajatuksia ja tuntui epätodelliselta, että miten minulle voi käydä näin. Ennenkin on sattunut ja kolhittu, mutta ei koskaan ole sattunut niin ettenkö olisi voinut kuitenkin kävellä. Polvi alkoi turvota ja sitä alkoi kuumottamaan välittömästi, mutta hetken annettua kylmää ja pidettyä kohoasennossa sain sen tuntumaan sellaiselta että pystyin lähtemään kävelemään. Seuraavana päivänä menin käymään Mehiläisessä lääkärin vastaanotolla ja hän tunnusteli miltä polvi ulkoisesti tuntuu, pyysi menemään kyykkyyn. Kipu ei ollut enää paha niinkuin eturistiside vammassa voi joskus ollakin seuraavana päivänä vamman sattumisesta. Lääkäri pyysi minun tarkkailla tilannetta ja mikäli kuukauden päästä on vielä kipeänä niin sitten pitäisi aloittaa tarkemmat tutkimukset. Lääkäri oli yleislääkäri, ei ortopedi.

Kuukauden päästä ei enää tuntunut pahalta vaikka eturistiside olikin katkennut ja palasin urheilun pariin. Vamma ei siis häirinnyt enää normaalia elämää ja siihen vaikuttikin hyvässä kunnossa olleet reisilihakset. Olin harrastanut aktiivisesti koko elämän ajan mm. jääkiekkoa, salibandyä, skeittausta, lumilautailua, kuntosalia jne. Pääsääntöisesti jääkiekkoa ja edellisenä kesänä todella aktiivisesti kuntosalia. Olin tuona syksynä siihen asti elämäni parhaassa kunnossa, juurikin aktiivisen kuntosaliharjoittelun ansioista.

Polvivamma tuntui siedettävältä syksyyn 2009 asti, josta alkoi ongelmat. Polven kierukka oli hieman rispaantunut eturistiside vammassa ja se alkoi häiritä entistä useammin. Kierukan repeytyminen aiheutti muutamia kertoja lukkiintumisoireita polveen joka tuntui todella raastavalta. Todellisuudessa kierukka oli irronnut ja katosi ilmeisesti nivelrakoon, jolloin polveen tuli lukko-oire.

Viimein joulukuussa 2009 kyllästyin syksyllä alkaneisiin lukkiintumisiin, menin lääkärin vastaanotolle ja hän osasi ohjata minut vihdoin ortopedille. Ortopedin tuomio oli välittömästi, että täällä on katkennut eturistiside ja kierukka irronnut. "Vahvistamalla reisilihaksia leikkausta ei tarvita, hän sanoi.

Aloin vahvistamisen ja vamma tuntui siedettävältä kunnes jälleen alkoi raastavat lukko-oireilut normaalissakin elämässä. Enää siihen ei tarvittu urheilu tilanteita. Varasin ajan ortopedille ja sanoin, että leikataan. Leikkausaika varattiin ja kaksi viikkoa päätöksestä olin jo ODL:ssä leikkauspöydällä 14.2.2010. Sen jälkeen oli edessä puolen vuoden kuntoutusjakso.

Seuraavassa vaiheessa kerron lisää, miten leikkaus meni ja miten kuntoutin jalkaan ensimmäisen puolen vuoden aikana.